Yksin. Kovin yksin. Alkuun pelkästään uneen saakka itkettyjä iltoja. Katkonaisia yöunia, joista herätessäni luulin kerta toisensa jälkeen kaiken tämän olleen unta. Ja todellisuuden tajutessani, iski taas täysi romahdus. En tiennyt, että ihminen voi vuodattaa näin paljon kyyneleitä. Itkeä näin lohduttomasti, näin kauan. Pelätä että sydän ihan konkreettisesti on haljennut kahtia.
Joka kerta joudun kuitenkin miettimään itkulle syytä. Sohvaperunaa en ottaisi takaisin, sitä itku ei ainakaan ole. Pelkoa ikuisesta yksinäisyydestä? Katkeruutta siitä, että Ukko on täysin tyytyväinen eroon ja istuu viisi iltaa viikossa kuppilassa, samalla kun minä paijaan lapsia nukkumaan? Ketutuksesta, että Ukko aloitti elämän alusta ja porhaltaa nyt tyytyväisenä jossain? Surusta, koska lasteni perhe on rikki? Pettymyksestä, koska näin ei minulle pitänyt koskaan käydä.
Luultavasti vähän noita kaikkia.
On haastavaa riittää joka paikkaan ja olla samalla alati kaikkien saatavilla. Tajuaisipa Ukko, että siemaillessaan huurteista kaljaa aurinkoisella terassilla, hoidan minä jokaikinen sekunti täällä äidin ja isin yhdistettyä virkaa. Kiristän Ykkösen pyörän ketjuja, naulaan rikkinäistä aitaa. Katan pöytää neljäsi päivässä. Putsaan haavat polvista ja pyyhin milloin kaatunutta kaakaota, milloin kyyneliä poskilta. Selvitän takkuisia hiuksia ja lakkaan Kakkosen varpaankynsiä. Tajuaisipa vain!
Vaan kun ei tajua. Käy töiden jälkeen salilla, koska on päättänyt kaikkien näiden vuosien jälkeen aloittaa kuntoilun. Kuukaudessa on lähtenyt jo kuulemma viisi kiloa. Jippi-jai-jei!!!! Ei pysty enää kahvin kanssa ottaa domino-keksiä, vaikka ennen meni paketillinen illassa, sohvalla maatessa.
Ennen ei ollut mitään syytä. Minä en ollut riittävä syy. Mutta nyt olisi hakusessa päivitetty versio vanhan tilalle. Se jolla rinnat on vielä terhakat ja haarojen välistä ei ole puskenut kolmea perkeleen isoa ihmisen alkua. Salilta siis suihkuun ja suihkusta kuppilaan. Sieltähän ne terhakat ilopillerit löytyy!
Kertoipa vielä tulleensa siihen tulokseen, ettei ehkä koskaan tuntenutkaan minua kohtaan riittävästi. Siten kun olisi kuulunut. Välitti kyllä, vaan ei rakastanut. Ei. Rakastanut.
Ehkä tämä onkin se mitä itken.
Että minä olin se, joka sokeasti rakasti niin helvetisti, että olin valmis yritämään aina uudestaan. Hakkaamaan päätä seinään uudestaan ja uudestaan. Eikä miehellä ollut munaa kertoa tunteidensa hailakkuudesta vasta, kun minä olin tehnyt raskaan eropäätöksen. Selitellyt päätöstä sukulaisille. Selitellyt lapsille.
Kolmasosa elämästäni menetetty ihmiselle, joka ei koskaan rakastanutkaan. Pisti kuitenkin alulle kolme maailman ihaninta, muttei rakastanut. Tajusi sen ja jatkoi valaistuneena elämäänsä. Jättäen taakseen totaalisen ihmisraunion. Vain huteran muiston siitä mitä joskus olin.
En tiedä kuinka korkealle taivaaseen rukoukset pitäisi karjua, mutta nyt luulen ettei hiljaa, itkunseasta kuiskatut ainakaan tavoita kuulijaansa.
Tässähän olisi kaiketi loistavat edellytykset loppuelämän kestoiselle katkeruudelle. Vaan sepä ei ole vaihtoehto. Tämä suo on osoittautunut vielä luultuakin syvemmäksi, mutta mahdotonta täältä ei ole räpiköidä pintaan. Ajoittain, lyhyen hetken verran, kuvittelen sormieni ylettyvän suon reunalle. Valmiina punnertamaan koko kropan ylös. Vaan ei täältä ihan niin ripeästi ponnisteta. Henkistä työtä on vieä paljon edessä! Itsetutkiskelua ja omanarvon rippeiden liimaamista kasaan. Koskaan en enää ryhdy kenellekään kynnysmatoksi. Yhdellekään keskenkasvuiselle miehelle äitihahmoksi.
Minä nousen täältä vielä, se on varma! Vahvempana ja varmempana, kuin koskaan.
Toivon todella Ukonkin löytävän vielä jonain päivänä onnensa. Terhakoilla tisseillä tai ilman. Jonkun, joka on kaiken yrittämisen arvoinen.
En vain ole siihen päivään ihan vielä valmis.
