lauantai 29. kesäkuuta 2013

Ne huonot hetket

Tämä päivä ei ollut päivistä paras. Ei ollut, eikä ollut eilinenkään. Olin kuvitellut Siittiöukon haluavan viettää viimeiset päivät kokonaisena perheenä lastensa kanssa, mutta tämäpä lähtikin mökkeilemään kaverinsa kanssa. Torstaista sunnuntaihin.

Olen väsynyt. Ruoanlaittoon. Lasten kitinään. Siivoamaan vain, jotta voin tunnin päästä aloittaa alusta. Vääntämään kaiken rautalangasta kolmelle elinkumppanilleni. Kumpi&Kampi -vitseihin.

Aamusta iltaan pyöritettävään sirkukseen. Pakonomaiseen tarpeeseen hoitaa pyykit ja tiskit välittömästi, koska pelkään että hetken höllääminen kaataa koko korttitalon. Tiuskin lapsille, joilla on muutenkin vaikeaa. Raivostun Ykköselle ja Kakkoselle, koska räkättävät liian äänekkäästi kesken Kolmosen päiväunien. Lapsille. Nauramisesta.

Ja kyllä. Olen tämän kaiken hoitanut ennenkin yksin. Aina. Erotuksena se, että tuolloin sisälläni paloi toivon kipinä. Toivo siitä, että kohta helpottaa. Toivo siitä, että Siittiöukko alkaisi puuhastella lastensa kanssa jotain. Tai auttamaan kotihommissa. No eipä alkanut.

Enää ei ole toivoa mistään. Kukaan ei ole tulossa tekemään yhtään mitään. Ykkönen kertoi potevansa isi-ikävää. Jaa, no onhan isukki neljän viikon lomastaan viisi päivää viettänyt perheensä kanssa, jos kaikki yksittäiset päivät lasketaan mukaan. Lapselle voi tulla ikävä. Edes yhdelle kolmesta.
Ykkönen kysyi, tuleeko isi huomenna kotiin. Tulee.

Muuttaakseen seuraavana päivänä pois. En kykene huomauttamaan tästä nyt. 

Eilen soitin Ukolle ja kerroin että musta tuntuu ihan siltä kun olisin yksin siittänyt maailmaan kolme lasta. Vastaukseksi sain: "Noh, kyllä se siitä"... Niin varmaan. Noin kuudenkymmenen vuoden päästä, kun hautaan kannetaan.

Kännykkääni tulee kuvaviesti Sohvasäkiltä. On onkinut 12,4 kilon hauen ja pällistelee sen viekussa kuvassa. Vittu. Mulla on täällä sirkus pyöritettävänä ja Ukko istuu veneessä kera virvelin, oluen ja kännikaverinsa. Ketuttaa ja itkettää. Tätähän tää tulee olemaan vielä useita vuosia eteenpäin.

Kuvaviestiin olen täysin kykenemätön vastaamaan mitään. Ottaa liikaa päähän. Bonarina Ykkönen ja Kakkonen ovat siirtyneet nukkumaan mun "viereen", koska on niin paha mieli. Lainauskerkeissä siksi, koska en mahdu sänkyyn enää itse. Mut on ulkoistettu mun omasta sängystä sohvalle ja lasten sängyt huutaa tyhjyyttään huoneissaan.

Aamuisin ottaa päähän, että on aamu. Olinpa sitten nukkunut kuusi tuntia tai kymmenen. Ketuttaa joka tapauksessa.





maanantai 24. kesäkuuta 2013

Lähtölaskenta alkakoot!


Kirjaimellisesti! Sohvasäkki on löytänyt kodin. Allekirjoittanut vuokrasopimuksen, jota ei samaisen sopimuksen mukaan voi purkaa, kuin aikaisintaan 11 kuukauden kuluttua. Poissa on, alkaen 1.7.2013. Eli ensi maanantaina.


Miltä tuntuu nyt?

Pelottaa; pärjäänkö yksin?!

Vituttaa; paska saa istua terdellä koko kesän, kun minä vaihdan vaippoja ja kuuntelen "mä en siis voi syödä tätä, enkä tätä ja miksi meillä ei voi olla 365pv vuodessä pinaattilettuja" -sontaa.

Naurattaa; vihdoin mulla on mahdollisuus löytää oikea onni. Tosi pieni mahdollisuus (kuka helvetti lyöttäytyy kolmekymppisenä kolmen lapsen äidin kanssa yhteen?) mutta mahdollisuus kuitenkin.

Hymyilyttää; jatkossa iltaisin telkusta katsotaan just sitä mitä minä haluan, koska katson sitä ihan yksin (tässä vaiheessa ajatusta se ei enää hymyilytä, lähinnä säälittää..)

Kammottaa; kun on kymmenen vuotta harrastanut seksiä vain yhden ihmisen kanssa, ei voi olla varma osaako sitä enää jonkun muun kanssa. Jonain päivänä sekin on edessä. Toivottavasti.

Itkettää; miksi näin piti käydä?

Mietityttää; kun on hyvin, hyvin pitkään viettänyt ukon suvun kanssa ihan järjettömästi aikaa, muuttuuko se nyt? Ja jos muuttuu niin miten?

Hämmentää; voiko ero sujua näin helposti? Lapset ei edes suuremmin boikotoi eropäätöstäni. Sohvasäkin kanssa jutellaan asiasta suht hyvällä sykkeellä ja jaksan toivoa että tästä vielä selvitään ihan hyvissä väleissä.

Jännittää; kun ei ole kahdeksaan vuoteen ollut sijaa omalle elämälle, mitähän kaikkea jännittävää keksin lopun elämää joka toinen viikonloppu. Mulla on taas oma elämä!!! Mä voin mennä elokuviin!!! Tai vaikka kuppilaan, vaikkei se ehkä ole ihan mun juttu! Tai mistä mä tiedän kun ei oo aikoihin ollut asiaa niihin..?


Tässä tämän päivän tunnelmia. Melko positiivista. Ehkä liian positiivista, koska siskoni kysyi tänään: "Oletkohan ymmärtänyt vielä itse, mitä tässä on tapahtumassa? Aivosi ei ehkä ole vielä käsitelleet asiaa kunnolla". Kiitos tsemppauksesta. Sisko oli viettänyt sukuni kanssa juhannusta ja siellä porukalla oli asiaa pohdittu. Ilman mua, tietenkin.
Siellä, missä viikko sitten lapsiani kutsuttiin kammottavaksi taakaksi.

Mun suku on ihana. Olemme läheinen suku ja ymmärrän hyvin että heitä pelottaa. Ovat vain huolissaan minusta. Nyt olisi kuitenkin jonkinlainen positiivinen kannustus paikallaan, epäilyjen sijasta.

Tai hei, miten olis sellainen "Soitathan jos tarvitset apua jossain" tai "Tiedäthän että olemme aina tukenasi, etkä jää yksin"?
Noh, näitä asioita ei ehkä sitten ymmärrä kuin toinen eron läpikäynyt. Tämän jälkeen lienen itse sitten viisaampi ja osaan kenties suhtautua jonkun toisen eroilmoitukseen paremmin.

Mene ja tiedä, se jäänee nähtäväksi. Yritän kuitenkin pitää mahdollisimman positiivista asennetta yllä. Hittoako tässä auta alkaa vollottaa ja hakata päätä seinään.

Lienen jo niin pohjalla, että suunta on enää ylöspäin.





maanantai 17. kesäkuuta 2013

Yh-mutsin viikonloppu

Vanhempani ovat pyydelleet meitä vapaa-ajan kämpälleen jo pidemmän aikaa. Siittiöukon neljän viikon lomasta on kulunut nyt puolet, yhden päivän on siitä viettänyt perheensä kanssa. Tuolloin kävimme uimarannalla, ukon oli siellä(kin) juotava muutama loiventava, koska eilinen(kin) oli vierähtänyt kuppilassa.

Koska ukko oli viime perjantaina jälleen teillään tietämättömillä, lähdin lasten kanssa sukuloimaan vanhempieni luokse. Tiedostaen hyvin, mitä on luvassa. Nimittäin selittäminen. Missä on lasten isä? Miksi ei taaskaan täällä?

Kerroin suoraan. Ero edessä. Ja kun olin kertonut ukolle haluavani erota, oli ukko rekisteröinyt sen aivoissaan niin, että voi hävitä tuhkana ilmaan. Erosi samalla näemmä lapsistaan, eikä tullut ikävä. Kahteen viikkoon ei ilmoittanut itsestään, enkä minä soitellut perään. Kahteen viikkoon ei kokenut tarpeelliseksi soittaa lapsilleen hyvää yötä -puhelua tai muutakaan. Eleli vain, kuin meitä ei olisi ollutkaan.

Maaseudun rauhaan siis. Tai niin luulin. Ensimmäisenä oli tiedusteltava äidiltäni, miksi lammen toisella puolen sijaitsevasta, yleensä tyhjillään olevasta vierastalosta tulee niin hirveä meteli, ettemme tarvitse omaa musiikkia lainkaan. Sukulaismies oli tullut sinne viettämään iltaa työkavereidensa kanssa. Kymmenen kappaletta miehiä laulaa karaokea orastavassa nousuhumalassa, pulahtaen välillä lämmitetyssä paljussa ja välillä lammessa uimassa. Välillä pelataan lentopalloa märissä kalsareissa.

Rentouttava viikonloppu metsän siimeksessä.. Miehet käyvät esittäytymässä ja yksi kavereista on jo sen verran vauhdissa, että heti kättelyssä tiedustelee onko lapsillani isää. On. Ei ole Pyhästä Hengestä sikiävää sorttia. Kerron, että olemme ottaneet hiukan etäisyyttä toisiimme ja mies on nauttimassa etäisyydestä jossain muualla. Mies esittelee itsensä Samiksi.

Pelailemme pihapelejä lasten kanssa. Mölkkyä ja jalkapalloa. Yksi duunareista saapuu paikalle vasta nyt, jokusen tunnin muita myöhemmin. Kuulen kuinka Sami kertoo humalassa "ihan hiljaa kuiskaten" saapuneelle, että paikalla on myös "näpsäkän näköinen yh-mamma"...
Siinä se tuli. Yh-mamma. Jotain mitä en olisi ikinä halunnut olla ja välttääkseni kauniin nimikkeen, olin sinnitellyt paskassa hyvin pitkään. Käypä ilmi, että Samillakin on lapsi. Sami esitteli rohkeasti itsensä kuitenkin lisänimellä "sinkku". Ei yh-isukki, vaan sinkku. Jostain syystä naisesta ei erotessaan tule sinkkua, vaan yh-mutsi. Aivan samantekevää onko yhteishuoltajuus vai ei, yh-mammana pysyt.

Poikien supina on muutenkin sen kuulosta paskaa, että näyttävät ajattelevan yh-mamman nimikkeellä varustetun yksilön jakavan tavaraansa kaikille sen huoliville.

Kerään katraani kasaan ja käymme viemässä lelut yöksi suojaan mahdolliselta sateelta. Lammen toiselta puolen kuuluu huuto: "hei, vie lapset nukkuu ja tuu saunomaan meidän kaa". Känninen örvellys, johon en jaksa vastata mitään. Vanhin lapsistani, Ykkönen, näyttää hämmentyneeltä. Isikin asuu vielä kotona ja äidistä on yhtäkkiä tullut vapaata riistaa, jolle voi huudella tökeröitä ehdotuksia ja ohimennen vähän läppästä takapuolelle.

Saunotan ja syötän muruseni. Hammaspesut ja iltapisut. Peittelen yksitellen jokaisen ja siirryn takkahuoneeseen katsomaan elokuvaa. Yritän nauttia rauhasta, vaikka aina kun leffassa tulee hiljainen kohta, kuulen äijien kännistä tulkintaa uusimmista suomihiteistä.

Yh-mamma. Kiva status. Kulkenee mukanani, kunnes lapset ovat aikuisia. Mukava, mieltä lämmittävä nimike ihmiselle, jota muutenkin elämä potkii päähän. Pitäähän sellaiselle keksiä nimiä. Ja saahan sellaisista puhua halventavasti. Ei edes miehestään onnistunut pitämään kiinni.

Tähän päälle äitini itkut ja useammalle sukulaiselle selitetyt syyt, mikä johti eropäätökseen. Olisiko jotain vielä tehtävissä? Ei ole. Jokaiselta kerrallaan kauhistelut siitä, miten rankkaa onkaan jäädä yksin kolmen pienen kanssa. "Kammottava taakka kannettavana", sanoi yksi. Taakka. Mukava lisänimi, tällä kertaa lapsistani. Niistä kolmesta maailman rakkaimmasta. Itku oli jo itsellänikin lähellä, mutta nielin sen ja totesin päättäväisenä, etten näe asiaa niin. Että sinä päivänä kun Siittiöukko ymmärtää mitä on menettänyt, on painava taakka hänen harteillaan. Koitappa elää sen tiedon kanssa, että vaihdoit perheesi iltoihin kuppilassa.

Että sellainen oli yh-mamman rentouttava viikonloppu.








maanantai 10. kesäkuuta 2013

Herra P

Jokin aika sitten, monen sattuman seurauksena, koin lyhyen hetken joka merkitsi tunnetasolla enemmän kuin olisi ollut tarvettakaan. Palaan mietteissäni yhä tuohon hetkeen. Oli mies, oli minä ja oli mieletön tunnelataus. Sellainen jossa henki salpautuu ja sydäntä puristaa mielikuvitusköysi.

Molemmat tiesivät hetken olevan väärä, eikä oikeaa tulisi. Koskaan. Kyseessä perhetuttu ja molemmat tahoillaan perheellisiä. Kutsuttakoot häntä vaikka Herra P:ksi. Mitään tavatonta ei tapahtunut, moraalinen arvomaailma ei (tolkuttomasta humalatilasta huolimatta) antanut myöden. Herra P:stä paistoi kuitenkin suru ja hetki oli oikein otollinen kahdelle onnettomalle sydämelle tukeutua toisiinsa. Avautua asioista joista luuli ettei pystyisi puhumaan kenellekään. Katse joka tuntui näkevän lävitseni ja katsovan syvälle, ulkokuorta paljon pidemmälle. Huomio jota en ole omalta mieheltäni saanut ehkä ikinä. En alussa, en keskellä, enkä lopussa. En kerrottuani olevani raskaana, enkä silloinkaan kun pusersin hänen jälkeläisiään maailmaan. En milloinkaan.

Lyhyt hetki Herra P:n kanssa oli melkein herkkä ja ainakin se painoi syvän jälkensä muistoihini. Jos hiljaisuudessa annan ajatusteni harhailla tuohon hetkeen, syventyä siihen tunnelmaan, saatan tuntea kyynelen vierähtävän poskelleni. Onnesta koska sain tuon hetken. Ilosta että tuon hetken koettuani pystyn taas muistamaan miltä tuntuu olla onnellinen. Helpotuksesta ettei mitään peruuttamatonta tapahtunut. Ja viimeisimpänä, rehellisesti, myös tyytyväisyydestä että Herra P on todella läheinen perhetuttavamme ja pysyy lähellämme hamaan hautaan asti.

Älkää käsittäkö väärin! En toivo Herra P:n perheelle pahaa. Toivon että he saavat ongelmansa selvitettyä ja pystyvät tarjoamaan toisilleen ja lapsilleen yhteisen, ehjän arjen. Hyvän olon. En hyväksy pettämistä enkä ikinä suostusi olemaan osallisena moiseen. En pettäjän enkä "toisen naisen" roolissa.

En ole rakastunut Herra P:hen. Yhdessä emme vain olleet kovinkaan onnettomia. Lähinnä ehkä epätoivoisia ja vailla vastakkaisen sukupuolen huomiota. Saan tuosta hetkestä joka tapauksessa paljon voimaa.

Olemme tavanneet perheinemme tuon hetken jälkeen jo useita kertoja. Tunnelataus on poissa, tilalla on lähes sisarussuhdetta vastaava tunne siitä että joku pitäisi huolta, jos omat jalat eivät enää kantaisi. Halaisi, kun tuntuisi että taivas putoaa niskaan. Huomaan myös etsiväni merkkejä siitä että heillä menisi paremmin. Herra P katsokaas on niin onnekas, että hänellä on mitä mukavin ja kaunein vaimo ja aivan ihana tytär. Lapsiperheen ruuhkavuodet ovat jättäneet jälkensä tähänkin rakkaustarinaan, mutta periksi ei ole annettu.

Sellainen on Herra P.


lauantai 8. kesäkuuta 2013

Viittä vaille valmis

Miltä nyt tuntuu?! Kun eropäätös on tehty, eikä enää tarvitsekaan miettiä että "mitä jos?". Kun on vihdoinkin lakannut miettimästä, olisiko pystynyt parempaan.

Kymmenen vuotta on pitkä aika elää huonossa suhteessa, mutta sen se näemmä vaati, jotta pääsin siihen missä nyt olen. Ymmärtääkseni, että en olisi kyennyt tekemään enempää suhteemme eteen. En myöskään olisi pystynyt tekemään päätöstä aikaisemmin. Vihdoinkin olen tullut tämän tien päähän.

Olen yrittänyt ja ollut yrittämättä, välittänyt, katsonut läpi sormien, unohtanut ja yrittänyt unohtaa. Antanut periksi ja antanut olla. Opetellut nielemään henkistä paskaa. Unohtanut miltä tuntuu välittää ja miltä tuntuu olla rakastettu. Oppinut itkemään hiljaa sisäänpäin. Lakannut uskomasta, lakannut toivomasta ja lakannut rakastamasta.

Siltä se tuntuu. Ettei tarvitse miettiä, vaan vastaus on itsestään selvä. Asian vakavuus on vihdoinkin madellut Siittiöukon pitkiä piuhojakin pitkin, tavoittaen kenties jo ensimmäisen aivolohkon. Ukko on alkanut selailla Oikotie.fi -sivustoa. Tottahan hänen täytyy ajoittain muistuttaa ääneen, kuinka kurja ja surkea elämä minua odottaa, ja rahatkin on loppu, joten saattaa olla ettei elatusmaksujakaan heru.. Reppanalle on iskenyt paniikki!

Olen saavuttanut pisteen, jossa sillä ei ole väliä. Joko Ukko oppii selviämään, tai sitten ei. Löytynee vankilasta tai haudasta jos ei opi. Vaan kun ei liikuta pätkääkään. Vahvasti aikuisikäinen mies elää harhassa, jossa on ok, että vapaa-aika vietetään vaikkapa moottoripyöräkerhoissa Maken ja Sipen kanssa kaljaa tissutellen. Kotiin tullaan syömään, jos Make ei kännitilaltaan kyennytkään grillaamaan tai sitten siinä vaiheessa kun pitää vaihtaa puhdasta vaatetta ylle. Lapsille ei edes pyritä leikkimään hyvää isää, vaan tiuskitaan ja uhotaan, koska meidän vikahan se on ettei ole nukuttu hyvin ja viinakin on loppu. Meillä ei ole lupaa kysyä, kuka on Jonna jolta on tullut kolme puhelua kello 05:00 aamuaikaa.

Elämä Sohvasäkin kanssa on opettanut, kuinka tullaan toimeen yksin. Kuinka yksin kykenee venymään uskomattomiin suorituksiin, kun ei muutakan vaihtoehtoa ole. Opettanut pärjäämään ilman apua tarjoavaa kättä ja opettanut kuinka valehdellaan hymysuin puolitutuille, että kaikki on hyvin.

On useitakin tilanteita, joissa olen huomannut tietoisesti miettiväni että tehty eropäätös oli ehdottoman oikea. Tänään oli niistä yksi. Kakkonen oli pukenut uuden mekkonsa ylleen ja odotti innosta pihisten oven edessä näyttääkseen asunsa isälleen, "katso isä, katso!" huutaa tyttö, ottaen muutaman tanssiaskeleen samalla.  Ukko vilkaisee, murahtaa jotain ja kääntyy lähteäkseen. Hetkeen en ole nähnyt yhtä pettynyttä ilmettä Kakkosen kasvoilla. Kyyneleet hyvin lähellä.

Matkalla rannalle kuuntelen lasten jutustelua takapenkillä. Suojatien yli kulkee isukki työntäen vaunuja, sylissään joitakin päiviä tai viikkoja vanha vauva. "Tuollaisen miehen minä otan, joka rakastaa lastaan niin paljon että vie sen kävelylle", sanoo Kakkonen haikeana. Ei se paljoa olisi vaatinut. Iltakävelyn. Liikaa vaadittu Siittiöukolta.

Alista, latista tai vittuile, kunhan teet sen mulle. Mä olen niin sitkeä, ettei mua yksi Sohvasäkki saa rikki. Sitkeys tulee meillä suvussa perintönä. Sen sijaan vittuilemalla lapsille, niittasit just viimeiset naulat tämän parisuhteen arkkuun.