Oliko sen arvoista?

Oli. Ja ei. Muutama ihana, toivoa täynnä oleva viikko. Ennen totaalista romahdusta. Henkistä likapyykkikoria tyhjennellessä, tulee mieleen paljon paskaa. Nuo kädet.. Nuo huulet.. parikymppinen Mimmi.. Yök.

Juuri kun luulee edes yhden päivän ajan vatvoneensa asiaa (ja mielikuvia) tarpeeksi, päästäkseen asiassa eteenpäin, tuo Kolmonen puhelimen eteeni. Ei omaani, vaan Ukon. Tekstiviesti avonaisena. Mimmiltä. Olisi tulossa kylään.

Miksi? Miksi Ukko viestittelee tämän kanssa yhä? Viestistä käy ilmi, että se vastaa edeltäjäänsä, eli ei ollut ensimmäinen laatuaan. En halua, enkä edes uskaltaisi lukea jo tulleita. Jo lähetettyjä.

Kerron Ukolle nähneeni viestin, joka puhelimessa on parhaillaan avonaisena, enkä todella käsitä miksi Mimmin kanssa sovitaan uusia treffejä. Pyydän Ukkoa palaamaan omaan kotiinsa ja olemaan ottamatta minuun yhteyttä enää koskaan, muissa kuin lasten asioissa.

Ukko on hämillään, ei ollut tajunnut jäävänsä kiinni viestittelystä. Ei ollut ajatellut yhtään mitään. Pyytää että saisi jäädä, kertoo ettei tyttö merkannut koskaan mitään. En näe pointtia yhteiseloon, luottamuksen ollessa täysi nolla. Kerron sen Ukolle. Ukko kysyy, onko mitään tehtävissä. Eipä juuri, sillä vaikka tästä Mimmistä eroon pääsisi, tulisi aina uusia. Niitä on tullut koko kymmenvuotisen yhteiselomme ajan.

Ukko haluaa että lähetämme Mimmille yhdessä viestin, jossa tätä pyydetään olemaan ottamatta koskaan yhteyttä enää. Viestin, jossa kerrotaan Ukon palanneen perheensä luokse. Aivan sama. Ukko lukee viestin minulle ja lähettää sen Mimmille silmieni edessä. Mimmi ei vastaa mitään.

Yhteenpaluun tarkoitus on kuitenkin menetetty. Uudestaan aloittaminen, tyhjältä pöydältä. Uskoa siihen ei juuri ollutkaan, mutta toivoa oli. Se on kuitenkin nyt menetetty. Anoppi ei halua käsittää asiaa, yrittää ylipuhua samassa puheripulissa poikansa kanssa. "Lastenkin takia".. Anoppi huutaa pojalleen, että hylkää ennemmin tämän, kuin minut ja lapset, mikäli vastakkainasettelu valintaa näiden välillä vaatisi.

Lähdemme sovitulle mökkireissulle, jossa kuulen että siellä ollessaan on Ukko Mimmin löytänyt. Asuu siellä tuppukylässä ja on raahattu anoppini mökkiin pikaisille yöpanoille, jo viikkoa ennen kuin Ukko edes oli pois muuttanut perheensä luota. Sillä samaisella reissulla, jolta lähetettiin kalastuskuvia puhelimeeni kesäkuun lopussa.

Hajoan. Niin palasiksi, etten enää osaa kasata paloja takaisin. Nukun siis parhaillaan mökillä sängyssä, johon kakskymppinen on baarista kannettu, pienessä pinkissä minimekossaan. Etsin Mimmin facebookista ja oksennan. Suljen facebookin ja päätän, etten enää koskaan avaa tytön sivuja. Avaan kuitenkin. Itken ja oksennan lisää. Pyydän yhä Ukkoa muuttamaan pois. Ei suostu. Mimmi ei ollut minkään arvoinen, eikä merkannut mitään. Ei enää ikinä halua loukata tai satuttaa. "Ei enää ikinä..." Sanat, jotka on kuultu jo vähintään tuhat kertaa.

Puhelimeni soi. Äitini soittaa pienessä nousuhumalassa, kertoakseen kuinka isin kanssa ovat miettineet, kuinka ihanaa on, että saimme asiamme kuntoon. En pysty sanomaan yhtään mitään.

Haluaisin kuolla kokonaan pois. Lakata tuntemasta palaa kurkussani ja rintaani puristavaa kipua. Lakkaan syömästä. Koska ruoka ei maistu. Koska tunnen itseni lihavaksi. Koska kaksikymppisen langanlaiha kroppa, saa minut tuntemaan itseni rumaksi. Koska toivon että ihan laihana ja pienenä, en enää tunne kipua. Koska jos kuolisin nälkään, Ukko ehkä tajuaisi, kuinka paljon loukkasi.

Näemmä syömättä selviää päiviä. En tiedä koska aloitan syömisen uudestaan. Varmaan sitten kun syömisen ajatteleminen ei tuota ensimmäisenä ajatusta oksentamisesta.

Koskaan ei olisi pitänyt ottaa Ukkoa takaisin. Ei ikinä. Ukko on rikkonut minut niin sirpaleiksi, etten edes enää jaksa pyytää häntä muuttamaan pois. Siksikään, koska en enää halua itse nousta sängystä ylös. Hoitakoot lapset. Hoitakoot kodin. Minä makaan sängyssä, peiton alla ja toivon, että tuska häviää.

"Älä koske, käsillä joilla koskit toista. Älä edes katso, silmillä joista en valheita nähnyt. Kasvoilla, jotka täysin peruslukemilla tulit kalareissulta kotiin, tuntematta edes pientä pistosta omassatunnossa. Älä sano mitään, sillä valheita on jo ollut ihan liikaa. Sanojen merkitys hävinnyt. Valheen ja totuuden ero hälventynyyt jo liian kauan sitten.

Luottamuspula

"Liekki on sammunut, se joskus paloi roihuten. Kuinka niin polttavasta, tulee vain kädenlämpöinen?" laulaa Mariska ja Pahat Sudet. Laulu on nostanut ihokarvani pystyyn viimeiset kolme kuukautta. Useita sydäntäsärkeviä kyyneliä olen vuodattanut sanoja kuunnellessa.

Onko hiipunutta rakkautta sitten mahdollista elvyttää? Tässä vaiheessa, kymmenen yhteisen vuoden ja kolmen lapsen jälkeen. Kun on jo järjettömän kauan purtu hammasta yhteen. Itketty ja syyllistetty toinen toisiamme. Riivattu toisemme järjiltä ja riivattu vielä lisää. Ruoskittu toisiamme julmilla sanoilla.. Haluttu satuttaa mahdollisimman kovaa.

Erottu, muutettu, kalustettu uutta, kalustettu vanhaa. Lemmiskelty täällä ja lemmiskelty toisaalla.

Ukko on kuitenkin hivuttautunut hiljalleen takaisin ja vaikka hänellä uusi asunto onkin, on sieltä vanhaan kotiin jo raahattu telkkari, läppäri ja kassillinen vaatteita. Alettu puhua taas "sitten kun.." -alkuisia lauseita, jotka kohdistuvat tulevaan. Yhteiseen tulevaan.

Varovasti, pienin askelin, yritetty rakentaa uutta luottamusta. Varattu aika parisuhdeterapiaan, välttyäksemme samaiselta lopputulokselta uudestaan. Kuitenkaan en tiedä, milloin luottoa yhteiseen tulevaan löytyisi niin paljon, että uskaltaisin lapsien kanssa asiasta puhua. En halua heidän kokevan eroa enää uudestaan.

Mitä tulee makuuhuone-elämään, olin kaikki nämä vuodet elänyt uskossa, ettei meidän kahden toiveet siellä yksinkertaisesti kohtaa. Ei määrällisesti, eikä laadullisesti. Olimme rakentaneet väliimme jo niin vankan seinän, ettemme jaksaneet ehkä kumpikaan panostaa toisiimme tarpeeksi. On mahtavaa huomata, kuinka seksi oman miehen kanssa saa yht´äkkiä pään niin sekaisin, että ei malta nousta sängystä ylös. Tai missä sitä nyt sattuukin sillä kertaa touhuamaan...

Olemme puhuneet enemmän kuin koko kymmenen vuoden aikana yhteensä. Ja vaikka Ukko ei kertakaikkiaan ole tunteistaan lörpöttelevää tyyppiä, on hän ainakin kuunnellut varsin sujuvasti. Olemme herättäneet toisemme henkiin. Vaan kuinka pitkäksi aikaa?

Olen joutunut hiipimään myös peilin eteen ja toteamaan, että vaikka historiamme sisältää lukuisia kertoja, jolloin Ukko on kohdellut perhettään käsittämättömällä tavalla, löytyy vikaa ehdottomasti myös omasta käytöksestä. Näin kauan kesti nähdä oman ylpeyden yli.

Luulen että suurin merkittävä asia on ollut toisen arvostaminen. Olimme pitäneet toisiamme itsestäänselvyytenä liian pitkään. Ukko oli nähnyt minut vuositolkulla kotiäitinä, joka ei ihan aina jaksa edes vilkaista peiliin päivän aikana. Itse olin nähnyt vain Ukolle kasvaneen valtavan vatsan. Yllätyksenä tuli että Ukko kelpasi parikymppisellekin. Yllätys oli taattu Ukollekin kun kotiäiti käväisi kampaajalla, laihtui suruissaan 4 kiloa jo muutenkin ihan normaalimitoissa olevasta vartalosta. Osti uusia vaatteita ja lakkasi kynnet punaisiksi. Ukko joutui myös muutaman viikonlopun viettämään yksin lasten kanssa, joten kotiäidin roolin vähättely on kutistunut olemattomiin.

Eilen käväisimme kaupassa kahdestaan ja ajattelin ostaa meille yhdet saunasiiderit illaksi. Nuori myyjätär kysyi henkkareita ja päivitteli vielä ääneen, kuinka voi kolmekymppisetkin näemmä näyttää ihan alaikäisiltä. Joo, ei kannata vaihtaa parikymppiseen jos omakin menee vielä sen ikäisestä, teki mieleni katkerana Ukkelille motkottaa.
Vaikeita aikoja on edessä vamasti, mutta ehkä henkisen likapyykkikorin pohja on kohta esillä.

Entä päättyykö tarina onnellisesti? En tiedä. Mutta ainakin näen mieheni täysin uudessa valossa. Ihanaa huomata vihdoin hänenkin yrittävän täysillä. Myös lasten kanssa.

Epäluulo, pelko ja katkeruus vaivaavat. Toivon löytäväni näihin apua parisuhdeneuvojalta. Ehkä tämä on se hinta, joka perheeni oli pakko maksaa, pysyäksemme kokonaisena.

Mitä jos?

"Mitä jos" on kiistatta yksi elämän haasteellisimmista kysymyksistä. Se sisältää ikuisen epävarmuuden siitä, mitä olisi voinut olla. Koskaan et pääse näkemään, mitä se toinen vaihtoehto olisi pitänyt sellaisenaan sisällään. Mihin se toinen polku olisi kuljettanut juuri sillä hetkellä. Joskus tienhaarassa on useitakin vaihtoehtoja, joista on mahdollista valita vain yksi. Ainakin kerrallaan.

Paisuhteemme viimeinen puolisko oli vuosi toisensa jälkeen täynnä mitäjossittelua. Mitä jos yritän enemmän? Mitä jos eroan? Mitä jos olisimmekin vielä onnellisia? Mitä jos kadun karvaasti?

Pitkien polkujen varrelle mahtuu myös suunnaton määrä toinen toistaan houkuttelevampia sivuteitä, mutta ken polkunsa on valinnut, se polulla pysyköön. Silloin kun polkua kulkee yhdessä toisen kanssa. Sanotaan ettei vaihtamalla parane. Joskus paranee, joskus ei.

Tarpeeksi yritettyään kaikkia mahdollisia konsteja, huomaa ettei jossittelu auta. Kun on hirvittävän monta vuotta toivonut olevansa ihan pian onnellinen, voi todeta että tämä polku tuli ainakin koluttua. Aika vaihtaa toiseen suuntaan ja lakata samalla odottamasta, että onni aiemmin valitulta reitiltä tulisi enää vastaan.

Kun taas suunnan on vaihtanut, uuden polun etsinyt ja sitä kulkemaan lähtenyt, voi viimeinkin mitäjossittelun lopettaa. Tulipahan nähtyä ja tulipahan koettua. Ei toiminut. "Mitä jos" ei koskaan toteutunut eikä sateenkaaren päästä löytynyt kummoistakaan aarretta. Kivinen tie ja paljon syviä ojia. Polun varrelle on kuitenkin mahtunut niin paljon ihania hetkiä, ettei alunperin valittua tietä voi katua. Hyvä tie kulkea, vaan ei kantanut loppuelämää. Uusi polkukin on ollut karikkoinen yksin kulkea, mutta toiveita pitkän tien varrelle on jo osannut asettaa.

Sohvasäkki on taasen miettinyt. Ensimmäistä kertaa elämässään on ajatellut, että parisuhdeterapiaan voisikin vaikka raahautua. Ikävä on vanhalle polulle, vaikka onkin jo perinpohjin koluttu ja kaikki nähty. Palasinpa vielä Ukkelin omiin sanoihin kun viimeksi lähteissään totesi, ettei ehkä rakastanutkaan koskaan. Ei polustaan riittävästi välittänyt, jotta rakkaudeksi olisi kutsunut. Kävipä kokeilemassa uudempaakin polkua, huomattavasti vähemmän kulunutta.

Mitä jos?

Mitä jos juuri tämä on se tienviitta, joka veisi takaisin vanhalle polulle. Vanhalle, mutta suurella työllä kunnostetulle. Polulle jonka päässä olisi sittenkin aarre. Mitä jos vanhana kykenisimmekin yhdessä nauramaan tuolle lyhyelle hetkelle, jolloin hairahdimme yhteiseltä tieltä. Vain todetaksemme, että vanha tie oli kuoppineen ja kivineen kuitenkin se paras tie.



Mitä jos ei enää itse jaksa uskoa? Ei halua elätellä toiveita. Pelkää pettyvänsä taas. Jos oli jo onnellinen siitä että mitäjossittelu oli saatu päätökseen.

Muistaakseni jossain ihka ensimmäisistä kirjoituksistani rohkenin väittää, että vieläpä Ukko katuisi. Ja silloin olisi jo myöhäistä.


Mutta mitä jos?

Tunteiden vuoristorata

Edellisen tekstin päätin muistaakseni kertomalla, etten ihan vielä ole valmis Ukon uuteen onneen. En ollut siihen valmis silloin, enkä ole siihen valmis vieläkään. Vaan kun ei meikäläisen mielipiteellä tässä vaiheessa elämää ole pienintäkään painoarvoa, ei sitä ollut tässäkään asiassa. Ei ollut korkealla kukaan kuullut rukouksiani. Niitä hiljaa itkun seasta ulistuja.

Saattoipa elämä näyttää tuolloin nurjan puolensa, vaan suoranainen suon pohja paiskautui vasten kasvoja siinä vaiheessa, kun törmäsin Ukkeliin kera uuden nuorikkonsa. Paino kirjaimilla nuorikko.. Ja saipa se ne terhakat tissit ja venymättömän vatsanahan. Mimmi oli 20-vuotias. Lähes 15 vuotta Ukkoa nuorempi. Kymmenen vuotta itseäni. Oksetti ja itketti.

Taivaan korkeuksissa oli sen verran höristelty korvia rukouksilleni, että ajoin ohi bussilla, en kävellen. Ja ennen kaikkea en autolla, koska olisin saattanut ajaa vahingossa rakastavaisten yli. Sitä on lukemattoman monta kertaa jo kuvitellut olevansa niin pohjalla, että jos pohjemmalle kaivautuu, saattaa löytää itsensä Kiinasta. Vaan ei. Pohja tuli vastaan tasan tässä. Ukko ja sen kainalossa puolet Ukkoa nuorempi Mimmi. Musta, pitkä tukka ja pieni, pyöreä takapuoli, jota koristi tuttu käsi. Työnnettynä Mimmin takataskuun. Hammasta purren kotiin, kera kolmen ihanimman. Hammasta purren, silmät sumussa iltapalat kolmelle ihanimmalle. Suukot ja korvaan kuiskatut rakkaudentunnustukset. 

Ja kun ne kolme ihaninta tuhisi sängyissään, käperryin peiton alle mytyksi ja toivoin, etten heräisi enää koskaan. Että hengitys vaan lakkaisi, enkä tuntisi enää mitään. Koskaan.

Viikonlopun lähestyessä, soitin Ukkelille varmistaakseni Mimmin tajunneen kalppia kotikoloonsa, ennen kuin lapseni Ukkelille kotiutuvat. Sillä jollen minä ole valmis Ukkelin uuteen kultaan, eivät sitä varmasti ole Ukkelin lapsetkaan. Varsinkaan kun uusi äitipuoliehdokas on kerryttänyt elämänkokemusta peräti kymmenkunta vuotta enemmän kuin vanhin lapsemme.

Ukko oli hiukan hämillään siitä että Mimmin läsnäolo oli tietooni tullut. Voi kunpa ei olisikaan tullut!!

Pistää miettimään, mikä on ylipäänsä todennäköisyys että pk-seudulla ajaa bussilla juuri tämän kaksikon ohi. 

Ukkeli kertoi takellellen, että Mimmi oli tullut kauempaa ja viihtynyt Ukkelin luona viikon. Lähtenyt jo kotiinsa, eikä liene tulossa takaisin enää koskaan, koska kyse oli ollut vain intiimistä kanssakäymisestä. Kiitos informaatiosta, osasin tämän päätellä itsekin.

Koska olo oli jo sitä luokkaa, että haaveilin taivaalla lentävän lentokoneen putoavan juuri omaan niskaani, alkoi oma pieni päänuppini hautoa pelastavaa suunnitelmaa. Oljenkortta johon epätoivoisesti takertua. Mutta mikä on pelastava suunnitelma, jos toivoo vaan maan nielisevan kitaansa? Että kokisi nopean ja kivuttoman kuoleman? 

Pelastava suunnitelmahan oli unohtaa kaikki. Haistattaa paskat koko maailmalle ja pilvien yllä mahdollisesti sijaitsevalle toisellekin maailmalle. Minä en rukoilisi enää koskaan. Ei niitä ollut tähänkään asti kukaan kuullut!

Lapset siis Ukkelille, itse laittautumaan. Baariin tyttöporukalla ja pää niin täyteen etten enää muistaisi omaa nimeänikään. Melko kypsää toimintaa! Valitettavasti meikäläisellä ei ole ollut omaan elämään aikaa suunnilleen yhdeksään vuoteen, joten en ole myöskään ehtinyt juuri harrastaa alkoholilla lutraamista. Sen huomasi viimeistään siinä kohti iltaa, kun oli juonut muutaman siiderin ja olin jo valmis unohtamaan koko maailman pahuuden. 

Onnihan oli myöden siinä vaiheessa, kun kyseiseen kuppilaan raahautui muualta suomesta tullut urheiluseura. Paistaa se aurinko perkele risukasaankin, hah! Valitsin omasta mielestäni sen komeimman ja aloitin intensiivisen silmäpelin. Todella intensiivisen! Sitä kesti ainakin 30 sekuntia. Siinä vaiheessa herrasmies säntäsi luokseni ja karkasimme leikisti rakastuneina kotiini. Molemmat tietäen, ettemme näkisi enää koskaan. Ainakaan tarkoituksella. Numeroita ei vaihdettaisi, eikä nimilläkään ollut juurikaan väliä. Ainut millä oli minulle merkitystä, oli se että Herra ei ole varattu. 

Viisi tuntia hikisenä toisiimme liimautuneina, vaikka luulin etten osaisi edes harrastaa seksiä kuin Ukkelin kanssa. Hyvinpä näytti sujuvan. 

Humalatilan laskiessa iski suunnaton morkkis. Herran joukkue jatkoi pelejä seuraavanakin päivänä, joten saattelin hänet ovelle heti yhteisestä aamusuihkusta suoriuduttuamme. Elämäni yksi intohimoisin viisituntinen oli takana ja sitä seurasi henkisen ja fyysisen krapulan siivittämä paha olo. Jälleen peiton alle kippuraan, rukoilemaan itkun sekaista ulinaa taivaaseen, jossa kukaan ei kuitenkaan kuule ja johon ei enää koskaan pitänyt rukoilla.

Useamman tunnin itkemisen jälkeen, puhelin soi. Ukko soitti ja kyseli oliko kuppilasta löytynyt yöseuraa. Oli löytynyt. Itkettiin yhdessä.  

Ukkeli tuli lasten kanssa meille yöksi ja maattiin sohvalla sylikkäin koko ilta. Tietäen ettemme siltikään voisi jatkaa matkaa yhdessä. Ettemme olisi yhdessä kuitenkaan onnellisia. 

Sillä hetkellä millään ei ollut mitään väliä. Maailma pysähtyi ympärillä ja kaksi heikkoa sielua kietoutui yhteen, ollakseen hetken yhdessä vahvempia. 

Koskaan ei pitäisi aliarvioida halauksen voimaa.

Ensimmäinen kuukausi

Yksin. Kovin yksin. Alkuun pelkästään uneen saakka itkettyjä iltoja. Katkonaisia yöunia, joista herätessäni luulin kerta toisensa jälkeen kaiken tämän olleen unta. Ja todellisuuden tajutessani, iski taas täysi romahdus. En tiennyt, että ihminen voi vuodattaa näin paljon kyyneleitä. Itkeä näin lohduttomasti, näin kauan. Pelätä että sydän ihan konkreettisesti on haljennut kahtia.

Joka kerta joudun kuitenkin miettimään itkulle syytä. Sohvaperunaa en ottaisi takaisin, sitä itku ei ainakaan ole. Pelkoa ikuisesta yksinäisyydestä? Katkeruutta siitä, että Ukko on täysin tyytyväinen eroon ja istuu viisi iltaa viikossa kuppilassa, samalla kun minä paijaan lapsia nukkumaan? Ketutuksesta, että Ukko aloitti elämän alusta ja porhaltaa nyt tyytyväisenä jossain? Surusta, koska lasteni perhe on rikki? Pettymyksestä, koska näin ei minulle pitänyt koskaan käydä.

Luultavasti vähän noita kaikkia.

On haastavaa riittää joka paikkaan ja olla samalla alati kaikkien saatavilla. Tajuaisipa Ukko, että siemaillessaan huurteista kaljaa aurinkoisella terassilla, hoidan minä jokaikinen sekunti täällä äidin ja isin yhdistettyä virkaa. Kiristän Ykkösen pyörän ketjuja, naulaan rikkinäistä aitaa. Katan pöytää neljäsi päivässä. Putsaan haavat polvista ja pyyhin milloin kaatunutta kaakaota, milloin kyyneliä poskilta. Selvitän takkuisia hiuksia ja lakkaan Kakkosen varpaankynsiä. Tajuaisipa vain!

Vaan kun ei tajua. Käy töiden jälkeen salilla, koska on päättänyt kaikkien näiden vuosien jälkeen aloittaa kuntoilun. Kuukaudessa on lähtenyt jo kuulemma viisi kiloa. Jippi-jai-jei!!!! Ei pysty enää kahvin kanssa ottaa domino-keksiä, vaikka ennen meni paketillinen illassa, sohvalla maatessa.

Ennen ei ollut mitään syytä. Minä en ollut riittävä syy. Mutta nyt olisi hakusessa päivitetty versio vanhan tilalle. Se jolla rinnat on vielä terhakat ja haarojen välistä ei ole puskenut kolmea perkeleen isoa ihmisen alkua. Salilta siis suihkuun ja suihkusta kuppilaan. Sieltähän ne terhakat ilopillerit löytyy!

Kertoipa vielä tulleensa siihen tulokseen, ettei ehkä koskaan tuntenutkaan minua kohtaan riittävästi. Siten kun olisi kuulunut. Välitti kyllä, vaan ei rakastanut. Ei. Rakastanut.

Ehkä tämä onkin se mitä itken.

Että minä olin se, joka sokeasti rakasti niin helvetisti, että olin valmis yritämään aina uudestaan. Hakkaamaan päätä seinään uudestaan ja uudestaan. Eikä miehellä ollut munaa kertoa tunteidensa hailakkuudesta vasta, kun minä olin tehnyt raskaan eropäätöksen. Selitellyt päätöstä sukulaisille. Selitellyt lapsille.

Kolmasosa elämästäni menetetty ihmiselle, joka ei koskaan rakastanutkaan. Pisti kuitenkin alulle kolme maailman ihaninta, muttei rakastanut. Tajusi sen ja jatkoi valaistuneena elämäänsä. Jättäen taakseen totaalisen ihmisraunion. Vain huteran muiston siitä mitä joskus olin.

En tiedä kuinka korkealle taivaaseen rukoukset pitäisi karjua, mutta nyt luulen ettei hiljaa, itkunseasta kuiskatut ainakaan tavoita kuulijaansa.

Tässähän olisi kaiketi loistavat edellytykset loppuelämän kestoiselle katkeruudelle. Vaan sepä ei ole vaihtoehto. Tämä suo on osoittautunut vielä luultuakin syvemmäksi, mutta mahdotonta täältä ei ole räpiköidä pintaan. Ajoittain, lyhyen hetken verran, kuvittelen sormieni ylettyvän suon reunalle. Valmiina punnertamaan koko kropan ylös. Vaan ei täältä ihan niin ripeästi ponnisteta. Henkistä työtä on vieä paljon edessä! Itsetutkiskelua ja omanarvon rippeiden liimaamista kasaan. Koskaan en enää ryhdy kenellekään kynnysmatoksi. Yhdellekään keskenkasvuiselle miehelle äitihahmoksi.

Minä nousen täältä vielä, se on varma! Vahvempana ja varmempana, kuin koskaan.

Toivon todella Ukonkin löytävän vielä jonain päivänä onnensa. Terhakoilla tisseillä tai ilman. Jonkun, joka on kaiken yrittämisen arvoinen.

En vain ole siihen päivään ihan vielä valmis.

Ne huonot hetket

Tämä päivä ei ollut päivistä paras. Ei ollut, eikä ollut eilinenkään. Olin kuvitellut Siittiöukon haluavan viettää viimeiset päivät kokonaisena perheenä lastensa kanssa, mutta tämäpä lähtikin mökkeilemään kaverinsa kanssa. Torstaista sunnuntaihin.

Olen väsynyt. Ruoanlaittoon. Lasten kitinään. Siivoamaan vain, jotta voin tunnin päästä aloittaa alusta. Vääntämään kaiken rautalangasta kolmelle elinkumppanilleni. Kumpi&Kampi -vitseihin.

Aamusta iltaan pyöritettävään sirkukseen. Pakonomaiseen tarpeeseen hoitaa pyykit ja tiskit välittömästi, koska pelkään että hetken höllääminen kaataa koko korttitalon. Tiuskin lapsille, joilla on muutenkin vaikeaa. Raivostun Ykköselle ja Kakkoselle, koska räkättävät liian äänekkäästi kesken Kolmosen päiväunien. Lapsille. Nauramisesta.

Ja kyllä. Olen tämän kaiken hoitanut ennenkin yksin. Aina. Erotuksena se, että tuolloin sisälläni paloi toivon kipinä. Toivo siitä, että kohta helpottaa. Toivo siitä, että Siittiöukko alkaisi puuhastella lastensa kanssa jotain. Tai auttamaan kotihommissa. No eipä alkanut.

Enää ei ole toivoa mistään. Kukaan ei ole tulossa tekemään yhtään mitään. Ykkönen kertoi potevansa isi-ikävää. Jaa, no onhan isukki neljän viikon lomastaan viisi päivää viettänyt perheensä kanssa, jos kaikki yksittäiset päivät lasketaan mukaan. Lapselle voi tulla ikävä. Edes yhdelle kolmesta.
Ykkönen kysyi, tuleeko isi huomenna kotiin. Tulee.

Muuttaakseen seuraavana päivänä pois. En kykene huomauttamaan tästä nyt. 

Eilen soitin Ukolle ja kerroin että musta tuntuu ihan siltä kun olisin yksin siittänyt maailmaan kolme lasta. Vastaukseksi sain: "Noh, kyllä se siitä"... Niin varmaan. Noin kuudenkymmenen vuoden päästä, kun hautaan kannetaan.

Kännykkääni tulee kuvaviesti Sohvasäkiltä. On onkinut 12,4 kilon hauen ja pällistelee sen viekussa kuvassa. Vittu. Mulla on täällä sirkus pyöritettävänä ja Ukko istuu veneessä kera virvelin, oluen ja kännikaverinsa. Ketuttaa ja itkettää. Tätähän tää tulee olemaan vielä useita vuosia eteenpäin.

Kuvaviestiin olen täysin kykenemätön vastaamaan mitään. Ottaa liikaa päähän. Bonarina Ykkönen ja Kakkonen ovat siirtyneet nukkumaan mun "viereen", koska on niin paha mieli. Lainauskerkeissä siksi, koska en mahdu sänkyyn enää itse. Mut on ulkoistettu mun omasta sängystä sohvalle ja lasten sängyt huutaa tyhjyyttään huoneissaan.

Aamuisin ottaa päähän, että on aamu. Olinpa sitten nukkunut kuusi tuntia tai kymmenen. Ketuttaa joka tapauksessa.

Lähtölaskenta alkakoot!

Kirjaimellisesti! Sohvasäkki on löytänyt kodin. Allekirjoittanut vuokrasopimuksen, jota ei samaisen sopimuksen mukaan voi purkaa, kuin aikaisintaan 11 kuukauden kuluttua. Poissa on, alkaen 1.7.2013. Eli ensi maanantaina.


Miltä tuntuu nyt?

Pelottaa; pärjäänkö yksin?!

Vituttaa; paska saa istua terdellä koko kesän, kun minä vaihdan vaippoja ja kuuntelen "mä en siis voi syödä tätä, enkä tätä ja miksi meillä ei voi olla 365pv vuodessä pinaattilettuja" -sontaa.

Naurattaa; vihdoin mulla on mahdollisuus löytää oikea onni. Tosi pieni mahdollisuus (kuka helvetti lyöttäytyy kolmekymppisenä kolmen lapsen äidin kanssa yhteen?) mutta mahdollisuus kuitenkin.

Hymyilyttää; jatkossa iltaisin telkusta katsotaan just sitä mitä minä haluan, koska katson sitä ihan yksin (tässä vaiheessa ajatusta se ei enää hymyilytä, lähinnä säälittää..)

Kammottaa; kun on kymmenen vuotta harrastanut seksiä vain yhden ihmisen kanssa, ei voi olla varma osaako sitä enää jonkun muun kanssa. Jonain päivänä sekin on edessä. Toivottavasti.

Itkettää; miksi näin piti käydä?

Mietityttää; kun on hyvin, hyvin pitkään viettänyt ukon suvun kanssa ihan järjettömästi aikaa, muuttuuko se nyt? Ja jos muuttuu niin miten?

Hämmentää; voiko ero sujua näin helposti? Lapset ei edes suuremmin boikotoi eropäätöstäni. Sohvasäkin kanssa jutellaan asiasta suht hyvällä sykkeellä ja jaksan toivoa että tästä vielä selvitään ihan hyvissä väleissä.

Jännittää; kun ei ole kahdeksaan vuoteen ollut sijaa omalle elämälle, mitähän kaikkea jännittävää keksin lopun elämää joka toinen viikonloppu. Mulla on taas oma elämä!!! Mä voin mennä elokuviin!!! Tai vaikka kuppilaan, vaikkei se ehkä ole ihan mun juttu! Tai mistä mä tiedän kun ei oo aikoihin ollut asiaa niihin..?


Tässä tämän päivän tunnelmia. Melko positiivista. Ehkä liian positiivista, koska siskoni kysyi tänään: "Oletkohan ymmärtänyt vielä itse, mitä tässä on tapahtumassa? Aivosi ei ehkä ole vielä käsitelleet asiaa kunnolla". Kiitos tsemppauksesta. Sisko oli viettänyt sukuni kanssa juhannusta ja siellä porukalla oli asiaa pohdittu. Ilman mua, tietenkin.
Siellä, missä viikko sitten lapsiani kutsuttiin kammottavaksi taakaksi.

Mun suku on ihana. Olemme läheinen suku ja ymmärrän hyvin että heitä pelottaa. Ovat vain huolissaan minusta. Nyt olisi kuitenkin jonkinlainen positiivinen kannustus paikallaan, epäilyjen sijasta.

Tai hei, miten olis sellainen "Soitathan jos tarvitset apua jossain" tai "Tiedäthän että olemme aina tukenasi, etkä jää yksin"?
Noh, näitä asioita ei ehkä sitten ymmärrä kuin toinen eron läpikäynyt. Tämän jälkeen lienen itse sitten viisaampi ja osaan kenties suhtautua jonkun toisen eroilmoitukseen paremmin.

Mene ja tiedä, se jäänee nähtäväksi. Yritän kuitenkin pitää mahdollisimman positiivista asennetta yllä. Hittoako tässä auta alkaa vollottaa ja hakata päätä seinään.

Lienen jo niin pohjalla, että suunta on enää ylöspäin.