Oliko sen arvoista?

Oli. Ja ei. Muutama ihana, toivoa täynnä oleva viikko. Ennen totaalista romahdusta. Henkistä likapyykkikoria tyhjennellessä, tulee mieleen paljon paskaa. Nuo kädet.. Nuo huulet.. parikymppinen Mimmi.. Yök.

Juuri kun luulee edes yhden päivän ajan vatvoneensa asiaa (ja mielikuvia) tarpeeksi, päästäkseen asiassa eteenpäin, tuo Kolmonen puhelimen eteeni. Ei omaani, vaan Ukon. Tekstiviesti avonaisena. Mimmiltä. Olisi tulossa kylään.

Miksi? Miksi Ukko viestittelee tämän kanssa yhä? Viestistä käy ilmi, että se vastaa edeltäjäänsä, eli ei ollut ensimmäinen laatuaan. En halua, enkä edes uskaltaisi lukea jo tulleita. Jo lähetettyjä.

Kerron Ukolle nähneeni viestin, joka puhelimessa on parhaillaan avonaisena, enkä todella käsitä miksi Mimmin kanssa sovitaan uusia treffejä. Pyydän Ukkoa palaamaan omaan kotiinsa ja olemaan ottamatta minuun yhteyttä enää koskaan, muissa kuin lasten asioissa.

Ukko on hämillään, ei ollut tajunnut jäävänsä kiinni viestittelystä. Ei ollut ajatellut yhtään mitään. Pyytää että saisi jäädä, kertoo ettei tyttö merkannut koskaan mitään. En näe pointtia yhteiseloon, luottamuksen ollessa täysi nolla. Kerron sen Ukolle. Ukko kysyy, onko mitään tehtävissä. Eipä juuri, sillä vaikka tästä Mimmistä eroon pääsisi, tulisi aina uusia. Niitä on tullut koko kymmenvuotisen yhteiselomme ajan.

Ukko haluaa että lähetämme Mimmille yhdessä viestin, jossa tätä pyydetään olemaan ottamatta koskaan yhteyttä enää. Viestin, jossa kerrotaan Ukon palanneen perheensä luokse. Aivan sama. Ukko lukee viestin minulle ja lähettää sen Mimmille silmieni edessä. Mimmi ei vastaa mitään.

Yhteenpaluun tarkoitus on kuitenkin menetetty. Uudestaan aloittaminen, tyhjältä pöydältä. Uskoa siihen ei juuri ollutkaan, mutta toivoa oli. Se on kuitenkin nyt menetetty. Anoppi ei halua käsittää asiaa, yrittää ylipuhua samassa puheripulissa poikansa kanssa. "Lastenkin takia".. Anoppi huutaa pojalleen, että hylkää ennemmin tämän, kuin minut ja lapset, mikäli vastakkainasettelu valintaa näiden välillä vaatisi.

Lähdemme sovitulle mökkireissulle, jossa kuulen että siellä ollessaan on Ukko Mimmin löytänyt. Asuu siellä tuppukylässä ja on raahattu anoppini mökkiin pikaisille yöpanoille, jo viikkoa ennen kuin Ukko edes oli pois muuttanut perheensä luota. Sillä samaisella reissulla, jolta lähetettiin kalastuskuvia puhelimeeni kesäkuun lopussa.

Hajoan. Niin palasiksi, etten enää osaa kasata paloja takaisin. Nukun siis parhaillaan mökillä sängyssä, johon kakskymppinen on baarista kannettu, pienessä pinkissä minimekossaan. Etsin Mimmin facebookista ja oksennan. Suljen facebookin ja päätän, etten enää koskaan avaa tytön sivuja. Avaan kuitenkin. Itken ja oksennan lisää. Pyydän yhä Ukkoa muuttamaan pois. Ei suostu. Mimmi ei ollut minkään arvoinen, eikä merkannut mitään. Ei enää ikinä halua loukata tai satuttaa. "Ei enää ikinä..." Sanat, jotka on kuultu jo vähintään tuhat kertaa.

Puhelimeni soi. Äitini soittaa pienessä nousuhumalassa, kertoakseen kuinka isin kanssa ovat miettineet, kuinka ihanaa on, että saimme asiamme kuntoon. En pysty sanomaan yhtään mitään.

Haluaisin kuolla kokonaan pois. Lakata tuntemasta palaa kurkussani ja rintaani puristavaa kipua. Lakkaan syömästä. Koska ruoka ei maistu. Koska tunnen itseni lihavaksi. Koska kaksikymppisen langanlaiha kroppa, saa minut tuntemaan itseni rumaksi. Koska toivon että ihan laihana ja pienenä, en enää tunne kipua. Koska jos kuolisin nälkään, Ukko ehkä tajuaisi, kuinka paljon loukkasi.

Näemmä syömättä selviää päiviä. En tiedä koska aloitan syömisen uudestaan. Varmaan sitten kun syömisen ajatteleminen ei tuota ensimmäisenä ajatusta oksentamisesta.

Koskaan ei olisi pitänyt ottaa Ukkoa takaisin. Ei ikinä. Ukko on rikkonut minut niin sirpaleiksi, etten edes enää jaksa pyytää häntä muuttamaan pois. Siksikään, koska en enää halua itse nousta sängystä ylös. Hoitakoot lapset. Hoitakoot kodin. Minä makaan sängyssä, peiton alla ja toivon, että tuska häviää.

"Älä koske, käsillä joilla koskit toista. Älä edes katso, silmillä joista en valheita nähnyt. Kasvoilla, jotka täysin peruslukemilla tulit kalareissulta kotiin, tuntematta edes pientä pistosta omassatunnossa. Älä sano mitään, sillä valheita on jo ollut ihan liikaa. Sanojen merkitys hävinnyt. Valheen ja totuuden ero hälventynyyt jo liian kauan sitten.

Luottamuspula

"Liekki on sammunut, se joskus paloi roihuten. Kuinka niin polttavasta, tulee vain kädenlämpöinen?" laulaa Mariska ja Pahat Sudet. Laulu on nostanut ihokarvani pystyyn viimeiset kolme kuukautta. Useita sydäntäsärkeviä kyyneliä olen vuodattanut sanoja kuunnellessa.

Onko hiipunutta rakkautta sitten mahdollista elvyttää? Tässä vaiheessa, kymmenen yhteisen vuoden ja kolmen lapsen jälkeen. Kun on jo järjettömän kauan purtu hammasta yhteen. Itketty ja syyllistetty toinen toisiamme. Riivattu toisemme järjiltä ja riivattu vielä lisää. Ruoskittu toisiamme julmilla sanoilla.. Haluttu satuttaa mahdollisimman kovaa.

Erottu, muutettu, kalustettu uutta, kalustettu vanhaa. Lemmiskelty täällä ja lemmiskelty toisaalla.

Ukko on kuitenkin hivuttautunut hiljalleen takaisin ja vaikka hänellä uusi asunto onkin, on sieltä vanhaan kotiin jo raahattu telkkari, läppäri ja kassillinen vaatteita. Alettu puhua taas "sitten kun.." -alkuisia lauseita, jotka kohdistuvat tulevaan. Yhteiseen tulevaan.

Varovasti, pienin askelin, yritetty rakentaa uutta luottamusta. Varattu aika parisuhdeterapiaan, välttyäksemme samaiselta lopputulokselta uudestaan. Kuitenkaan en tiedä, milloin luottoa yhteiseen tulevaan löytyisi niin paljon, että uskaltaisin lapsien kanssa asiasta puhua. En halua heidän kokevan eroa enää uudestaan.

Mitä tulee makuuhuone-elämään, olin kaikki nämä vuodet elänyt uskossa, ettei meidän kahden toiveet siellä yksinkertaisesti kohtaa. Ei määrällisesti, eikä laadullisesti. Olimme rakentaneet väliimme jo niin vankan seinän, ettemme jaksaneet ehkä kumpikaan panostaa toisiimme tarpeeksi. On mahtavaa huomata, kuinka seksi oman miehen kanssa saa yht´äkkiä pään niin sekaisin, että ei malta nousta sängystä ylös. Tai missä sitä nyt sattuukin sillä kertaa touhuamaan...

Olemme puhuneet enemmän kuin koko kymmenen vuoden aikana yhteensä. Ja vaikka Ukko ei kertakaikkiaan ole tunteistaan lörpöttelevää tyyppiä, on hän ainakin kuunnellut varsin sujuvasti. Olemme herättäneet toisemme henkiin. Vaan kuinka pitkäksi aikaa?

Olen joutunut hiipimään myös peilin eteen ja toteamaan, että vaikka historiamme sisältää lukuisia kertoja, jolloin Ukko on kohdellut perhettään käsittämättömällä tavalla, löytyy vikaa ehdottomasti myös omasta käytöksestä. Näin kauan kesti nähdä oman ylpeyden yli.

Luulen että suurin merkittävä asia on ollut toisen arvostaminen. Olimme pitäneet toisiamme itsestäänselvyytenä liian pitkään. Ukko oli nähnyt minut vuositolkulla kotiäitinä, joka ei ihan aina jaksa edes vilkaista peiliin päivän aikana. Itse olin nähnyt vain Ukolle kasvaneen valtavan vatsan. Yllätyksenä tuli että Ukko kelpasi parikymppisellekin. Yllätys oli taattu Ukollekin kun kotiäiti käväisi kampaajalla, laihtui suruissaan 4 kiloa jo muutenkin ihan normaalimitoissa olevasta vartalosta. Osti uusia vaatteita ja lakkasi kynnet punaisiksi. Ukko joutui myös muutaman viikonlopun viettämään yksin lasten kanssa, joten kotiäidin roolin vähättely on kutistunut olemattomiin.

Eilen käväisimme kaupassa kahdestaan ja ajattelin ostaa meille yhdet saunasiiderit illaksi. Nuori myyjätär kysyi henkkareita ja päivitteli vielä ääneen, kuinka voi kolmekymppisetkin näemmä näyttää ihan alaikäisiltä. Joo, ei kannata vaihtaa parikymppiseen jos omakin menee vielä sen ikäisestä, teki mieleni katkerana Ukkelille motkottaa.
Vaikeita aikoja on edessä vamasti, mutta ehkä henkisen likapyykkikorin pohja on kohta esillä.

Entä päättyykö tarina onnellisesti? En tiedä. Mutta ainakin näen mieheni täysin uudessa valossa. Ihanaa huomata vihdoin hänenkin yrittävän täysillä. Myös lasten kanssa.

Epäluulo, pelko ja katkeruus vaivaavat. Toivon löytäväni näihin apua parisuhdeneuvojalta. Ehkä tämä on se hinta, joka perheeni oli pakko maksaa, pysyäksemme kokonaisena.

Mitä jos?

"Mitä jos" on kiistatta yksi elämän haasteellisimmista kysymyksistä. Se sisältää ikuisen epävarmuuden siitä, mitä olisi voinut olla. Koskaan et pääse näkemään, mitä se toinen vaihtoehto olisi pitänyt sellaisenaan sisällään. Mihin se toinen polku olisi kuljettanut juuri sillä hetkellä. Joskus tienhaarassa on useitakin vaihtoehtoja, joista on mahdollista valita vain yksi. Ainakin kerrallaan.

Paisuhteemme viimeinen puolisko oli vuosi toisensa jälkeen täynnä mitäjossittelua. Mitä jos yritän enemmän? Mitä jos eroan? Mitä jos olisimmekin vielä onnellisia? Mitä jos kadun karvaasti?

Pitkien polkujen varrelle mahtuu myös suunnaton määrä toinen toistaan houkuttelevampia sivuteitä, mutta ken polkunsa on valinnut, se polulla pysyköön. Silloin kun polkua kulkee yhdessä toisen kanssa. Sanotaan ettei vaihtamalla parane. Joskus paranee, joskus ei.

Tarpeeksi yritettyään kaikkia mahdollisia konsteja, huomaa ettei jossittelu auta. Kun on hirvittävän monta vuotta toivonut olevansa ihan pian onnellinen, voi todeta että tämä polku tuli ainakin koluttua. Aika vaihtaa toiseen suuntaan ja lakata samalla odottamasta, että onni aiemmin valitulta reitiltä tulisi enää vastaan.

Kun taas suunnan on vaihtanut, uuden polun etsinyt ja sitä kulkemaan lähtenyt, voi viimeinkin mitäjossittelun lopettaa. Tulipahan nähtyä ja tulipahan koettua. Ei toiminut. "Mitä jos" ei koskaan toteutunut eikä sateenkaaren päästä löytynyt kummoistakaan aarretta. Kivinen tie ja paljon syviä ojia. Polun varrelle on kuitenkin mahtunut niin paljon ihania hetkiä, ettei alunperin valittua tietä voi katua. Hyvä tie kulkea, vaan ei kantanut loppuelämää. Uusi polkukin on ollut karikkoinen yksin kulkea, mutta toiveita pitkän tien varrelle on jo osannut asettaa.

Sohvasäkki on taasen miettinyt. Ensimmäistä kertaa elämässään on ajatellut, että parisuhdeterapiaan voisikin vaikka raahautua. Ikävä on vanhalle polulle, vaikka onkin jo perinpohjin koluttu ja kaikki nähty. Palasinpa vielä Ukkelin omiin sanoihin kun viimeksi lähteissään totesi, ettei ehkä rakastanutkaan koskaan. Ei polustaan riittävästi välittänyt, jotta rakkaudeksi olisi kutsunut. Kävipä kokeilemassa uudempaakin polkua, huomattavasti vähemmän kulunutta.

Mitä jos?

Mitä jos juuri tämä on se tienviitta, joka veisi takaisin vanhalle polulle. Vanhalle, mutta suurella työllä kunnostetulle. Polulle jonka päässä olisi sittenkin aarre. Mitä jos vanhana kykenisimmekin yhdessä nauramaan tuolle lyhyelle hetkelle, jolloin hairahdimme yhteiseltä tieltä. Vain todetaksemme, että vanha tie oli kuoppineen ja kivineen kuitenkin se paras tie.



Mitä jos ei enää itse jaksa uskoa? Ei halua elätellä toiveita. Pelkää pettyvänsä taas. Jos oli jo onnellinen siitä että mitäjossittelu oli saatu päätökseen.

Muistaakseni jossain ihka ensimmäisistä kirjoituksistani rohkenin väittää, että vieläpä Ukko katuisi. Ja silloin olisi jo myöhäistä.


Mutta mitä jos?

Tunteiden vuoristorata

Edellisen tekstin päätin muistaakseni kertomalla, etten ihan vielä ole valmis Ukon uuteen onneen. En ollut siihen valmis silloin, enkä ole siihen valmis vieläkään. Vaan kun ei meikäläisen mielipiteellä tässä vaiheessa elämää ole pienintäkään painoarvoa, ei sitä ollut tässäkään asiassa. Ei ollut korkealla kukaan kuullut rukouksiani. Niitä hiljaa itkun seasta ulistuja.

Saattoipa elämä näyttää tuolloin nurjan puolensa, vaan suoranainen suon pohja paiskautui vasten kasvoja siinä vaiheessa, kun törmäsin Ukkeliin kera uuden nuorikkonsa. Paino kirjaimilla nuorikko.. Ja saipa se ne terhakat tissit ja venymättömän vatsanahan. Mimmi oli 20-vuotias. Lähes 15 vuotta Ukkoa nuorempi. Kymmenen vuotta itseäni. Oksetti ja itketti.

Taivaan korkeuksissa oli sen verran höristelty korvia rukouksilleni, että ajoin ohi bussilla, en kävellen. Ja ennen kaikkea en autolla, koska olisin saattanut ajaa vahingossa rakastavaisten yli. Sitä on lukemattoman monta kertaa jo kuvitellut olevansa niin pohjalla, että jos pohjemmalle kaivautuu, saattaa löytää itsensä Kiinasta. Vaan ei. Pohja tuli vastaan tasan tässä. Ukko ja sen kainalossa puolet Ukkoa nuorempi Mimmi. Musta, pitkä tukka ja pieni, pyöreä takapuoli, jota koristi tuttu käsi. Työnnettynä Mimmin takataskuun. Hammasta purren kotiin, kera kolmen ihanimman. Hammasta purren, silmät sumussa iltapalat kolmelle ihanimmalle. Suukot ja korvaan kuiskatut rakkaudentunnustukset. 

Ja kun ne kolme ihaninta tuhisi sängyissään, käperryin peiton alle mytyksi ja toivoin, etten heräisi enää koskaan. Että hengitys vaan lakkaisi, enkä tuntisi enää mitään. Koskaan.

Viikonlopun lähestyessä, soitin Ukkelille varmistaakseni Mimmin tajunneen kalppia kotikoloonsa, ennen kuin lapseni Ukkelille kotiutuvat. Sillä jollen minä ole valmis Ukkelin uuteen kultaan, eivät sitä varmasti ole Ukkelin lapsetkaan. Varsinkaan kun uusi äitipuoliehdokas on kerryttänyt elämänkokemusta peräti kymmenkunta vuotta enemmän kuin vanhin lapsemme.

Ukko oli hiukan hämillään siitä että Mimmin läsnäolo oli tietooni tullut. Voi kunpa ei olisikaan tullut!!

Pistää miettimään, mikä on ylipäänsä todennäköisyys että pk-seudulla ajaa bussilla juuri tämän kaksikon ohi. 

Ukkeli kertoi takellellen, että Mimmi oli tullut kauempaa ja viihtynyt Ukkelin luona viikon. Lähtenyt jo kotiinsa, eikä liene tulossa takaisin enää koskaan, koska kyse oli ollut vain intiimistä kanssakäymisestä. Kiitos informaatiosta, osasin tämän päätellä itsekin.

Koska olo oli jo sitä luokkaa, että haaveilin taivaalla lentävän lentokoneen putoavan juuri omaan niskaani, alkoi oma pieni päänuppini hautoa pelastavaa suunnitelmaa. Oljenkortta johon epätoivoisesti takertua. Mutta mikä on pelastava suunnitelma, jos toivoo vaan maan nielisevan kitaansa? Että kokisi nopean ja kivuttoman kuoleman? 

Pelastava suunnitelmahan oli unohtaa kaikki. Haistattaa paskat koko maailmalle ja pilvien yllä mahdollisesti sijaitsevalle toisellekin maailmalle. Minä en rukoilisi enää koskaan. Ei niitä ollut tähänkään asti kukaan kuullut!

Lapset siis Ukkelille, itse laittautumaan. Baariin tyttöporukalla ja pää niin täyteen etten enää muistaisi omaa nimeänikään. Melko kypsää toimintaa! Valitettavasti meikäläisellä ei ole ollut omaan elämään aikaa suunnilleen yhdeksään vuoteen, joten en ole myöskään ehtinyt juuri harrastaa alkoholilla lutraamista. Sen huomasi viimeistään siinä kohti iltaa, kun oli juonut muutaman siiderin ja olin jo valmis unohtamaan koko maailman pahuuden. 

Onnihan oli myöden siinä vaiheessa, kun kyseiseen kuppilaan raahautui muualta suomesta tullut urheiluseura. Paistaa se aurinko perkele risukasaankin, hah! Valitsin omasta mielestäni sen komeimman ja aloitin intensiivisen silmäpelin. Todella intensiivisen! Sitä kesti ainakin 30 sekuntia. Siinä vaiheessa herrasmies säntäsi luokseni ja karkasimme leikisti rakastuneina kotiini. Molemmat tietäen, ettemme näkisi enää koskaan. Ainakaan tarkoituksella. Numeroita ei vaihdettaisi, eikä nimilläkään ollut juurikaan väliä. Ainut millä oli minulle merkitystä, oli se että Herra ei ole varattu. 

Viisi tuntia hikisenä toisiimme liimautuneina, vaikka luulin etten osaisi edes harrastaa seksiä kuin Ukkelin kanssa. Hyvinpä näytti sujuvan. 

Humalatilan laskiessa iski suunnaton morkkis. Herran joukkue jatkoi pelejä seuraavanakin päivänä, joten saattelin hänet ovelle heti yhteisestä aamusuihkusta suoriuduttuamme. Elämäni yksi intohimoisin viisituntinen oli takana ja sitä seurasi henkisen ja fyysisen krapulan siivittämä paha olo. Jälleen peiton alle kippuraan, rukoilemaan itkun sekaista ulinaa taivaaseen, jossa kukaan ei kuitenkaan kuule ja johon ei enää koskaan pitänyt rukoilla.

Useamman tunnin itkemisen jälkeen, puhelin soi. Ukko soitti ja kyseli oliko kuppilasta löytynyt yöseuraa. Oli löytynyt. Itkettiin yhdessä.  

Ukkeli tuli lasten kanssa meille yöksi ja maattiin sohvalla sylikkäin koko ilta. Tietäen ettemme siltikään voisi jatkaa matkaa yhdessä. Ettemme olisi yhdessä kuitenkaan onnellisia. 

Sillä hetkellä millään ei ollut mitään väliä. Maailma pysähtyi ympärillä ja kaksi heikkoa sielua kietoutui yhteen, ollakseen hetken yhdessä vahvempia. 

Koskaan ei pitäisi aliarvioida halauksen voimaa.

Ensimmäinen kuukausi

Yksin. Kovin yksin. Alkuun pelkästään uneen saakka itkettyjä iltoja. Katkonaisia yöunia, joista herätessäni luulin kerta toisensa jälkeen kaiken tämän olleen unta. Ja todellisuuden tajutessani, iski taas täysi romahdus. En tiennyt, että ihminen voi vuodattaa näin paljon kyyneleitä. Itkeä näin lohduttomasti, näin kauan. Pelätä että sydän ihan konkreettisesti on haljennut kahtia.

Joka kerta joudun kuitenkin miettimään itkulle syytä. Sohvaperunaa en ottaisi takaisin, sitä itku ei ainakaan ole. Pelkoa ikuisesta yksinäisyydestä? Katkeruutta siitä, että Ukko on täysin tyytyväinen eroon ja istuu viisi iltaa viikossa kuppilassa, samalla kun minä paijaan lapsia nukkumaan? Ketutuksesta, että Ukko aloitti elämän alusta ja porhaltaa nyt tyytyväisenä jossain? Surusta, koska lasteni perhe on rikki? Pettymyksestä, koska näin ei minulle pitänyt koskaan käydä.

Luultavasti vähän noita kaikkia.

On haastavaa riittää joka paikkaan ja olla samalla alati kaikkien saatavilla. Tajuaisipa Ukko, että siemaillessaan huurteista kaljaa aurinkoisella terassilla, hoidan minä jokaikinen sekunti täällä äidin ja isin yhdistettyä virkaa. Kiristän Ykkösen pyörän ketjuja, naulaan rikkinäistä aitaa. Katan pöytää neljäsi päivässä. Putsaan haavat polvista ja pyyhin milloin kaatunutta kaakaota, milloin kyyneliä poskilta. Selvitän takkuisia hiuksia ja lakkaan Kakkosen varpaankynsiä. Tajuaisipa vain!

Vaan kun ei tajua. Käy töiden jälkeen salilla, koska on päättänyt kaikkien näiden vuosien jälkeen aloittaa kuntoilun. Kuukaudessa on lähtenyt jo kuulemma viisi kiloa. Jippi-jai-jei!!!! Ei pysty enää kahvin kanssa ottaa domino-keksiä, vaikka ennen meni paketillinen illassa, sohvalla maatessa.

Ennen ei ollut mitään syytä. Minä en ollut riittävä syy. Mutta nyt olisi hakusessa päivitetty versio vanhan tilalle. Se jolla rinnat on vielä terhakat ja haarojen välistä ei ole puskenut kolmea perkeleen isoa ihmisen alkua. Salilta siis suihkuun ja suihkusta kuppilaan. Sieltähän ne terhakat ilopillerit löytyy!

Kertoipa vielä tulleensa siihen tulokseen, ettei ehkä koskaan tuntenutkaan minua kohtaan riittävästi. Siten kun olisi kuulunut. Välitti kyllä, vaan ei rakastanut. Ei. Rakastanut.

Ehkä tämä onkin se mitä itken.

Että minä olin se, joka sokeasti rakasti niin helvetisti, että olin valmis yritämään aina uudestaan. Hakkaamaan päätä seinään uudestaan ja uudestaan. Eikä miehellä ollut munaa kertoa tunteidensa hailakkuudesta vasta, kun minä olin tehnyt raskaan eropäätöksen. Selitellyt päätöstä sukulaisille. Selitellyt lapsille.

Kolmasosa elämästäni menetetty ihmiselle, joka ei koskaan rakastanutkaan. Pisti kuitenkin alulle kolme maailman ihaninta, muttei rakastanut. Tajusi sen ja jatkoi valaistuneena elämäänsä. Jättäen taakseen totaalisen ihmisraunion. Vain huteran muiston siitä mitä joskus olin.

En tiedä kuinka korkealle taivaaseen rukoukset pitäisi karjua, mutta nyt luulen ettei hiljaa, itkunseasta kuiskatut ainakaan tavoita kuulijaansa.

Tässähän olisi kaiketi loistavat edellytykset loppuelämän kestoiselle katkeruudelle. Vaan sepä ei ole vaihtoehto. Tämä suo on osoittautunut vielä luultuakin syvemmäksi, mutta mahdotonta täältä ei ole räpiköidä pintaan. Ajoittain, lyhyen hetken verran, kuvittelen sormieni ylettyvän suon reunalle. Valmiina punnertamaan koko kropan ylös. Vaan ei täältä ihan niin ripeästi ponnisteta. Henkistä työtä on vieä paljon edessä! Itsetutkiskelua ja omanarvon rippeiden liimaamista kasaan. Koskaan en enää ryhdy kenellekään kynnysmatoksi. Yhdellekään keskenkasvuiselle miehelle äitihahmoksi.

Minä nousen täältä vielä, se on varma! Vahvempana ja varmempana, kuin koskaan.

Toivon todella Ukonkin löytävän vielä jonain päivänä onnensa. Terhakoilla tisseillä tai ilman. Jonkun, joka on kaiken yrittämisen arvoinen.

En vain ole siihen päivään ihan vielä valmis.

Ne huonot hetket

Tämä päivä ei ollut päivistä paras. Ei ollut, eikä ollut eilinenkään. Olin kuvitellut Siittiöukon haluavan viettää viimeiset päivät kokonaisena perheenä lastensa kanssa, mutta tämäpä lähtikin mökkeilemään kaverinsa kanssa. Torstaista sunnuntaihin.

Olen väsynyt. Ruoanlaittoon. Lasten kitinään. Siivoamaan vain, jotta voin tunnin päästä aloittaa alusta. Vääntämään kaiken rautalangasta kolmelle elinkumppanilleni. Kumpi&Kampi -vitseihin.

Aamusta iltaan pyöritettävään sirkukseen. Pakonomaiseen tarpeeseen hoitaa pyykit ja tiskit välittömästi, koska pelkään että hetken höllääminen kaataa koko korttitalon. Tiuskin lapsille, joilla on muutenkin vaikeaa. Raivostun Ykköselle ja Kakkoselle, koska räkättävät liian äänekkäästi kesken Kolmosen päiväunien. Lapsille. Nauramisesta.

Ja kyllä. Olen tämän kaiken hoitanut ennenkin yksin. Aina. Erotuksena se, että tuolloin sisälläni paloi toivon kipinä. Toivo siitä, että kohta helpottaa. Toivo siitä, että Siittiöukko alkaisi puuhastella lastensa kanssa jotain. Tai auttamaan kotihommissa. No eipä alkanut.

Enää ei ole toivoa mistään. Kukaan ei ole tulossa tekemään yhtään mitään. Ykkönen kertoi potevansa isi-ikävää. Jaa, no onhan isukki neljän viikon lomastaan viisi päivää viettänyt perheensä kanssa, jos kaikki yksittäiset päivät lasketaan mukaan. Lapselle voi tulla ikävä. Edes yhdelle kolmesta.
Ykkönen kysyi, tuleeko isi huomenna kotiin. Tulee.

Muuttaakseen seuraavana päivänä pois. En kykene huomauttamaan tästä nyt. 

Eilen soitin Ukolle ja kerroin että musta tuntuu ihan siltä kun olisin yksin siittänyt maailmaan kolme lasta. Vastaukseksi sain: "Noh, kyllä se siitä"... Niin varmaan. Noin kuudenkymmenen vuoden päästä, kun hautaan kannetaan.

Kännykkääni tulee kuvaviesti Sohvasäkiltä. On onkinut 12,4 kilon hauen ja pällistelee sen viekussa kuvassa. Vittu. Mulla on täällä sirkus pyöritettävänä ja Ukko istuu veneessä kera virvelin, oluen ja kännikaverinsa. Ketuttaa ja itkettää. Tätähän tää tulee olemaan vielä useita vuosia eteenpäin.

Kuvaviestiin olen täysin kykenemätön vastaamaan mitään. Ottaa liikaa päähän. Bonarina Ykkönen ja Kakkonen ovat siirtyneet nukkumaan mun "viereen", koska on niin paha mieli. Lainauskerkeissä siksi, koska en mahdu sänkyyn enää itse. Mut on ulkoistettu mun omasta sängystä sohvalle ja lasten sängyt huutaa tyhjyyttään huoneissaan.

Aamuisin ottaa päähän, että on aamu. Olinpa sitten nukkunut kuusi tuntia tai kymmenen. Ketuttaa joka tapauksessa.

Lähtölaskenta alkakoot!

Kirjaimellisesti! Sohvasäkki on löytänyt kodin. Allekirjoittanut vuokrasopimuksen, jota ei samaisen sopimuksen mukaan voi purkaa, kuin aikaisintaan 11 kuukauden kuluttua. Poissa on, alkaen 1.7.2013. Eli ensi maanantaina.


Miltä tuntuu nyt?

Pelottaa; pärjäänkö yksin?!

Vituttaa; paska saa istua terdellä koko kesän, kun minä vaihdan vaippoja ja kuuntelen "mä en siis voi syödä tätä, enkä tätä ja miksi meillä ei voi olla 365pv vuodessä pinaattilettuja" -sontaa.

Naurattaa; vihdoin mulla on mahdollisuus löytää oikea onni. Tosi pieni mahdollisuus (kuka helvetti lyöttäytyy kolmekymppisenä kolmen lapsen äidin kanssa yhteen?) mutta mahdollisuus kuitenkin.

Hymyilyttää; jatkossa iltaisin telkusta katsotaan just sitä mitä minä haluan, koska katson sitä ihan yksin (tässä vaiheessa ajatusta se ei enää hymyilytä, lähinnä säälittää..)

Kammottaa; kun on kymmenen vuotta harrastanut seksiä vain yhden ihmisen kanssa, ei voi olla varma osaako sitä enää jonkun muun kanssa. Jonain päivänä sekin on edessä. Toivottavasti.

Itkettää; miksi näin piti käydä?

Mietityttää; kun on hyvin, hyvin pitkään viettänyt ukon suvun kanssa ihan järjettömästi aikaa, muuttuuko se nyt? Ja jos muuttuu niin miten?

Hämmentää; voiko ero sujua näin helposti? Lapset ei edes suuremmin boikotoi eropäätöstäni. Sohvasäkin kanssa jutellaan asiasta suht hyvällä sykkeellä ja jaksan toivoa että tästä vielä selvitään ihan hyvissä väleissä.

Jännittää; kun ei ole kahdeksaan vuoteen ollut sijaa omalle elämälle, mitähän kaikkea jännittävää keksin lopun elämää joka toinen viikonloppu. Mulla on taas oma elämä!!! Mä voin mennä elokuviin!!! Tai vaikka kuppilaan, vaikkei se ehkä ole ihan mun juttu! Tai mistä mä tiedän kun ei oo aikoihin ollut asiaa niihin..?


Tässä tämän päivän tunnelmia. Melko positiivista. Ehkä liian positiivista, koska siskoni kysyi tänään: "Oletkohan ymmärtänyt vielä itse, mitä tässä on tapahtumassa? Aivosi ei ehkä ole vielä käsitelleet asiaa kunnolla". Kiitos tsemppauksesta. Sisko oli viettänyt sukuni kanssa juhannusta ja siellä porukalla oli asiaa pohdittu. Ilman mua, tietenkin.
Siellä, missä viikko sitten lapsiani kutsuttiin kammottavaksi taakaksi.

Mun suku on ihana. Olemme läheinen suku ja ymmärrän hyvin että heitä pelottaa. Ovat vain huolissaan minusta. Nyt olisi kuitenkin jonkinlainen positiivinen kannustus paikallaan, epäilyjen sijasta.

Tai hei, miten olis sellainen "Soitathan jos tarvitset apua jossain" tai "Tiedäthän että olemme aina tukenasi, etkä jää yksin"?
Noh, näitä asioita ei ehkä sitten ymmärrä kuin toinen eron läpikäynyt. Tämän jälkeen lienen itse sitten viisaampi ja osaan kenties suhtautua jonkun toisen eroilmoitukseen paremmin.

Mene ja tiedä, se jäänee nähtäväksi. Yritän kuitenkin pitää mahdollisimman positiivista asennetta yllä. Hittoako tässä auta alkaa vollottaa ja hakata päätä seinään.

Lienen jo niin pohjalla, että suunta on enää ylöspäin.

Yh-mutsin viikonloppu

Vanhempani ovat pyydelleet meitä vapaa-ajan kämpälleen jo pidemmän aikaa. Siittiöukon neljän viikon lomasta on kulunut nyt puolet, yhden päivän on siitä viettänyt perheensä kanssa. Tuolloin kävimme uimarannalla, ukon oli siellä(kin) juotava muutama loiventava, koska eilinen(kin) oli vierähtänyt kuppilassa.

Koska ukko oli viime perjantaina jälleen teillään tietämättömillä, lähdin lasten kanssa sukuloimaan vanhempieni luokse. Tiedostaen hyvin, mitä on luvassa. Nimittäin selittäminen. Missä on lasten isä? Miksi ei taaskaan täällä?

Kerroin suoraan. Ero edessä. Ja kun olin kertonut ukolle haluavani erota, oli ukko rekisteröinyt sen aivoissaan niin, että voi hävitä tuhkana ilmaan. Erosi samalla näemmä lapsistaan, eikä tullut ikävä. Kahteen viikkoon ei ilmoittanut itsestään, enkä minä soitellut perään. Kahteen viikkoon ei kokenut tarpeelliseksi soittaa lapsilleen hyvää yötä -puhelua tai muutakaan. Eleli vain, kuin meitä ei olisi ollutkaan.

Maaseudun rauhaan siis. Tai niin luulin. Ensimmäisenä oli tiedusteltava äidiltäni, miksi lammen toisella puolen sijaitsevasta, yleensä tyhjillään olevasta vierastalosta tulee niin hirveä meteli, ettemme tarvitse omaa musiikkia lainkaan. Sukulaismies oli tullut sinne viettämään iltaa työkavereidensa kanssa. Kymmenen kappaletta miehiä laulaa karaokea orastavassa nousuhumalassa, pulahtaen välillä lämmitetyssä paljussa ja välillä lammessa uimassa. Välillä pelataan lentopalloa märissä kalsareissa.

Rentouttava viikonloppu metsän siimeksessä.. Miehet käyvät esittäytymässä ja yksi kavereista on jo sen verran vauhdissa, että heti kättelyssä tiedustelee onko lapsillani isää. On. Ei ole Pyhästä Hengestä sikiävää sorttia. Kerron, että olemme ottaneet hiukan etäisyyttä toisiimme ja mies on nauttimassa etäisyydestä jossain muualla. Mies esittelee itsensä Samiksi.

Pelailemme pihapelejä lasten kanssa. Mölkkyä ja jalkapalloa. Yksi duunareista saapuu paikalle vasta nyt, jokusen tunnin muita myöhemmin. Kuulen kuinka Sami kertoo humalassa "ihan hiljaa kuiskaten" saapuneelle, että paikalla on myös "näpsäkän näköinen yh-mamma"...
Siinä se tuli. Yh-mamma. Jotain mitä en olisi ikinä halunnut olla ja välttääkseni kauniin nimikkeen, olin sinnitellyt paskassa hyvin pitkään. Käypä ilmi, että Samillakin on lapsi. Sami esitteli rohkeasti itsensä kuitenkin lisänimellä "sinkku". Ei yh-isukki, vaan sinkku. Jostain syystä naisesta ei erotessaan tule sinkkua, vaan yh-mutsi. Aivan samantekevää onko yhteishuoltajuus vai ei, yh-mammana pysyt.

Poikien supina on muutenkin sen kuulosta paskaa, että näyttävät ajattelevan yh-mamman nimikkeellä varustetun yksilön jakavan tavaraansa kaikille sen huoliville.

Kerään katraani kasaan ja käymme viemässä lelut yöksi suojaan mahdolliselta sateelta. Lammen toiselta puolen kuuluu huuto: "hei, vie lapset nukkuu ja tuu saunomaan meidän kaa". Känninen örvellys, johon en jaksa vastata mitään. Vanhin lapsistani, Ykkönen, näyttää hämmentyneeltä. Isikin asuu vielä kotona ja äidistä on yhtäkkiä tullut vapaata riistaa, jolle voi huudella tökeröitä ehdotuksia ja ohimennen vähän läppästä takapuolelle.

Saunotan ja syötän muruseni. Hammaspesut ja iltapisut. Peittelen yksitellen jokaisen ja siirryn takkahuoneeseen katsomaan elokuvaa. Yritän nauttia rauhasta, vaikka aina kun leffassa tulee hiljainen kohta, kuulen äijien kännistä tulkintaa uusimmista suomihiteistä.

Yh-mamma. Kiva status. Kulkenee mukanani, kunnes lapset ovat aikuisia. Mukava, mieltä lämmittävä nimike ihmiselle, jota muutenkin elämä potkii päähän. Pitäähän sellaiselle keksiä nimiä. Ja saahan sellaisista puhua halventavasti. Ei edes miehestään onnistunut pitämään kiinni.

Tähän päälle äitini itkut ja useammalle sukulaiselle selitetyt syyt, mikä johti eropäätökseen. Olisiko jotain vielä tehtävissä? Ei ole. Jokaiselta kerrallaan kauhistelut siitä, miten rankkaa onkaan jäädä yksin kolmen pienen kanssa. "Kammottava taakka kannettavana", sanoi yksi. Taakka. Mukava lisänimi, tällä kertaa lapsistani. Niistä kolmesta maailman rakkaimmasta. Itku oli jo itsellänikin lähellä, mutta nielin sen ja totesin päättäväisenä, etten näe asiaa niin. Että sinä päivänä kun Siittiöukko ymmärtää mitä on menettänyt, on painava taakka hänen harteillaan. Koitappa elää sen tiedon kanssa, että vaihdoit perheesi iltoihin kuppilassa.

Että sellainen oli yh-mamman rentouttava viikonloppu.

Herra P

Jokin aika sitten, monen sattuman seurauksena, koin lyhyen hetken joka merkitsi tunnetasolla enemmän kuin olisi ollut tarvettakaan. Palaan mietteissäni yhä tuohon hetkeen. Oli mies, oli minä ja oli mieletön tunnelataus. Sellainen jossa henki salpautuu ja sydäntä puristaa mielikuvitusköysi.

Molemmat tiesivät hetken olevan väärä, eikä oikeaa tulisi. Koskaan. Kyseessä perhetuttu ja molemmat tahoillaan perheellisiä. Kutsuttakoot häntä vaikka Herra P:ksi. Mitään tavatonta ei tapahtunut, moraalinen arvomaailma ei (tolkuttomasta humalatilasta huolimatta) antanut myöden. Herra P:stä paistoi kuitenkin suru ja hetki oli oikein otollinen kahdelle onnettomalle sydämelle tukeutua toisiinsa. Avautua asioista joista luuli ettei pystyisi puhumaan kenellekään. Katse joka tuntui näkevän lävitseni ja katsovan syvälle, ulkokuorta paljon pidemmälle. Huomio jota en ole omalta mieheltäni saanut ehkä ikinä. En alussa, en keskellä, enkä lopussa. En kerrottuani olevani raskaana, enkä silloinkaan kun pusersin hänen jälkeläisiään maailmaan. En milloinkaan.

Lyhyt hetki Herra P:n kanssa oli melkein herkkä ja ainakin se painoi syvän jälkensä muistoihini. Jos hiljaisuudessa annan ajatusteni harhailla tuohon hetkeen, syventyä siihen tunnelmaan, saatan tuntea kyynelen vierähtävän poskelleni. Onnesta koska sain tuon hetken. Ilosta että tuon hetken koettuani pystyn taas muistamaan miltä tuntuu olla onnellinen. Helpotuksesta ettei mitään peruuttamatonta tapahtunut. Ja viimeisimpänä, rehellisesti, myös tyytyväisyydestä että Herra P on todella läheinen perhetuttavamme ja pysyy lähellämme hamaan hautaan asti.

Älkää käsittäkö väärin! En toivo Herra P:n perheelle pahaa. Toivon että he saavat ongelmansa selvitettyä ja pystyvät tarjoamaan toisilleen ja lapsilleen yhteisen, ehjän arjen. Hyvän olon. En hyväksy pettämistä enkä ikinä suostusi olemaan osallisena moiseen. En pettäjän enkä "toisen naisen" roolissa.

En ole rakastunut Herra P:hen. Yhdessä emme vain olleet kovinkaan onnettomia. Lähinnä ehkä epätoivoisia ja vailla vastakkaisen sukupuolen huomiota. Saan tuosta hetkestä joka tapauksessa paljon voimaa.

Olemme tavanneet perheinemme tuon hetken jälkeen jo useita kertoja. Tunnelataus on poissa, tilalla on lähes sisarussuhdetta vastaava tunne siitä että joku pitäisi huolta, jos omat jalat eivät enää kantaisi. Halaisi, kun tuntuisi että taivas putoaa niskaan. Huomaan myös etsiväni merkkejä siitä että heillä menisi paremmin. Herra P katsokaas on niin onnekas, että hänellä on mitä mukavin ja kaunein vaimo ja aivan ihana tytär. Lapsiperheen ruuhkavuodet ovat jättäneet jälkensä tähänkin rakkaustarinaan, mutta periksi ei ole annettu.

Sellainen on Herra P.

Viittä vaille valmis

Miltä nyt tuntuu?! Kun eropäätös on tehty, eikä enää tarvitsekaan miettiä että "mitä jos?". Kun on vihdoinkin lakannut miettimästä, olisiko pystynyt parempaan.

Kymmenen vuotta on pitkä aika elää huonossa suhteessa, mutta sen se näemmä vaati, jotta pääsin siihen missä nyt olen. Ymmärtääkseni, että en olisi kyennyt tekemään enempää suhteemme eteen. En myöskään olisi pystynyt tekemään päätöstä aikaisemmin. Vihdoinkin olen tullut tämän tien päähän.

Olen yrittänyt ja ollut yrittämättä, välittänyt, katsonut läpi sormien, unohtanut ja yrittänyt unohtaa. Antanut periksi ja antanut olla. Opetellut nielemään henkistä paskaa. Unohtanut miltä tuntuu välittää ja miltä tuntuu olla rakastettu. Oppinut itkemään hiljaa sisäänpäin. Lakannut uskomasta, lakannut toivomasta ja lakannut rakastamasta.

Siltä se tuntuu. Ettei tarvitse miettiä, vaan vastaus on itsestään selvä. Asian vakavuus on vihdoinkin madellut Siittiöukon pitkiä piuhojakin pitkin, tavoittaen kenties jo ensimmäisen aivolohkon. Ukko on alkanut selailla Oikotie.fi -sivustoa. Tottahan hänen täytyy ajoittain muistuttaa ääneen, kuinka kurja ja surkea elämä minua odottaa, ja rahatkin on loppu, joten saattaa olla ettei elatusmaksujakaan heru.. Reppanalle on iskenyt paniikki!

Olen saavuttanut pisteen, jossa sillä ei ole väliä. Joko Ukko oppii selviämään, tai sitten ei. Löytynee vankilasta tai haudasta jos ei opi. Vaan kun ei liikuta pätkääkään. Vahvasti aikuisikäinen mies elää harhassa, jossa on ok, että vapaa-aika vietetään vaikkapa moottoripyöräkerhoissa Maken ja Sipen kanssa kaljaa tissutellen. Kotiin tullaan syömään, jos Make ei kännitilaltaan kyennytkään grillaamaan tai sitten siinä vaiheessa kun pitää vaihtaa puhdasta vaatetta ylle. Lapsille ei edes pyritä leikkimään hyvää isää, vaan tiuskitaan ja uhotaan, koska meidän vikahan se on ettei ole nukuttu hyvin ja viinakin on loppu. Meillä ei ole lupaa kysyä, kuka on Jonna jolta on tullut kolme puhelua kello 05:00 aamuaikaa.

Elämä Sohvasäkin kanssa on opettanut, kuinka tullaan toimeen yksin. Kuinka yksin kykenee venymään uskomattomiin suorituksiin, kun ei muutakan vaihtoehtoa ole. Opettanut pärjäämään ilman apua tarjoavaa kättä ja opettanut kuinka valehdellaan hymysuin puolitutuille, että kaikki on hyvin.

On useitakin tilanteita, joissa olen huomannut tietoisesti miettiväni että tehty eropäätös oli ehdottoman oikea. Tänään oli niistä yksi. Kakkonen oli pukenut uuden mekkonsa ylleen ja odotti innosta pihisten oven edessä näyttääkseen asunsa isälleen, "katso isä, katso!" huutaa tyttö, ottaen muutaman tanssiaskeleen samalla.  Ukko vilkaisee, murahtaa jotain ja kääntyy lähteäkseen. Hetkeen en ole nähnyt yhtä pettynyttä ilmettä Kakkosen kasvoilla. Kyyneleet hyvin lähellä.

Matkalla rannalle kuuntelen lasten jutustelua takapenkillä. Suojatien yli kulkee isukki työntäen vaunuja, sylissään joitakin päiviä tai viikkoja vanha vauva. "Tuollaisen miehen minä otan, joka rakastaa lastaan niin paljon että vie sen kävelylle", sanoo Kakkonen haikeana. Ei se paljoa olisi vaatinut. Iltakävelyn. Liikaa vaadittu Siittiöukolta.

Alista, latista tai vittuile, kunhan teet sen mulle. Mä olen niin sitkeä, ettei mua yksi Sohvasäkki saa rikki. Sitkeys tulee meillä suvussa perintönä. Sen sijaan vittuilemalla lapsille, niittasit just viimeiset naulat tämän parisuhteen arkkuun.

Vastuun pakoilua

Toisille ihmisille vastuun kantaminen omista teoista on vaikeaa. Seurauksia ei haluta, tai kyetä kestämään, joten niiltä ummistetaan silmät. Syytetään muita tai keksitään selityksiä. Tämän tyyppiset ihmiset myöntävät vain aniharvoin, jos koskaan, olevansa syyllisiä. Omaa napaa tuijottaessa ei tule edes ajatelleeksi, kuinka juostaan kaataen kaikki muut matkalla nurin. Tai ehkä tuleekin, muttei välitetä. Muiden hyvinvoinnin kustannuksella edetään intensiivisesti kohti omaa päämäärää. Tämä teksti voisi hyvin kertoa myös itsekkyydestä, tai moraalittomuudesta, mutta koska kyseessä on Siittiöukko ja tämän kyvyttömyys selviytyä omien lastensa normaalista arjesta, tarpeiden täyttämisestä ja kelpoisuudesta hoitaa virkaansa isänä, puhun vastuusta.

Muistan hyvin tuon syyspäivän, ollessani aivan liian nuori äidiksi, itsekin vielä ihan kakara, kun Ukko kertoi haluavansa suuren perheen. "Lapsia pitää olla paljon", sanoi hän. Kakaran naiiviudella kuvittelin että se tekisi sitten varmaan mieheni onnelliseksi ja tämä varmaankin alkaisi elää mukavaa perhe-elämää kanssani. Ostetaan Iittalan aaltovati ja olohuoneen lattialle karvamatto. Löhöillään ja syödään viinirypäleitä. Mietitään lapselle nimeä. Kerätään yhtenäistä astiastoa ja jouluksi punaiset verhot. 

Silmänräpäystä myöhemmin olin raskaana. Siittiöukko oli iloinen ja nautti kertoessaan sukulaisille tulevansa isäksi. Sitten olikin jo aika lähteä juhlistamaan isyyttä kuppilaan kavereiden kanssa. "Kyllä mä sitten kun asia vähän konkretisoituu..kasvaa maha ja silleen.." Maha ei ikinä kasvanut tarpeeksi suureksi, jotta se olisi ollut riittävä syy jäädä kotiin. 

Synnytys oli vaikea. Vauvan kokoarvio meni kätilöltä pahasti pieleen, eikä tämä ottanut kuuleviin korviinsa kertomuksiani sukumme ylisuurista vauvoista. No, eihän se arvio heittänytkään kun yhden kilon, paljonkos se nyt merkkaa.. Kakara synnyttämässä ensimmäistä lastaan, joka painoi lähes neljä ja puoli kiloa. Kakara ja kakaran vatsasta ulospyrkivä vauva voivat huonosti. Vauva kärsi hapenpuutteesta ja äiti menetti ensin verta ja sitten tajuntansa. Lopulta hoitajat tulivat pahoittelemaan koko synnytyksen kulkua, kätilö hävisi pieruna saharaan samalla sekunnilla kun vauva oli saatu ulos, eikä tullut enää ikinä takaisin.

Kolme kuukautta synnytyksestä, huomasin raskausoireet uudestaan ja raskaustesti näytti positiivista, taas. Johan sitä kaikki kaksi kertaa olikin erehdytty Ukon kanssa saman peiton alle. Neuvolatäti kieltäytyi tekemästä raskaustestiä verinäytteestä, koska "ethän sinä nyt voi olla taas raskaana, eihän imettäessä niin käy. Kyse on siitä että kropassasi on yhä hormooneja edellisestä raskaudesta". Oksensin ja heijasin toisella kädellä muutaman kuukauden ikäistä vauvaani yksin kotona. Mies teki arkisin pitkää työpäivää ja viikonloppuisin pitkää ryyppyreissua. "Edellisen raskauden hormoonit" kasvattivat pian valtavan vatsan ja tasan vuoden Ykkösen syntymästä, tuli maailmaan Kakkonen. 

Iittalan vadit, karvamatot, astiastot ja verhot on ostettu, viinirypäleet syöty. Yksin. Miehellä ei ole ollut osaa eikä arpaa koko prosessissa, jollei huomioda niitä muutamia minuutteja peiton alla aikanaan. Tyyppi on täysin immuuni lasten itkuille, pyynnöille tai toiveille. 

Viime viikonloppuna Ukon ryyppyreissu kesti neljä päivää. Maananti-iltana kello 20.50 kömpi hän kotiin. Ei ollut tarvetta pyydellä anteeksi tai pahoitella edes. Nukkumaan vaan ja aamulla töihin. 

Kerroin lapsille että isi muuttaa pois. Ykkönen oli surullinen, Kakkosen ilmekään ei värähtänyt. Tunteista puhuessani, sain Kakkoselta yksioikoisesti vastauksen "eihän isi ole tähän astikaan tehnyt mun kanssa mitään, eli mitä mulle tulisi ikävä?". Tyttö jatkoi leikkejään. Kuinka huono isä täytyy olla, jotta lapsellesi ei merkkaa tuon taivaallista, asutko edes saman katon alla? Vai eikö tyttö vielä ymmärrä asiaa? 

Siittiöukko ei ole tehnyt elettäkään löytääkseen itselleen asuntoa. Ottaa päähän. Valitettavasti tämäntyyppiset ihmiset eivät karta ainoastaan vastuuta, vaan myös kaikkea muutakin toimintaa, joka ei palvele heidän omia tarpeita ja haluja. 

Vastuuta voi kuitenkin pakoilla vain tiettyyn pisteeseen saakka. Sen jälkeen asia kääntyy pakoilijaa vastaan. 

Sohvasäkki on asunut kymmenen vuotta käyttämättä imuria, tiskikonetta, pyykkikonetta tai mitään muutakaan kodinkonetta. Hoitamatta lasten neuvoloita, lääkäreitä, syntymäpäiväjuhlia tai harrastuksia. Käymättä vanhempainilloissa tai taloyhtiönkokouksissa. Tekemättä kauppalistoja tai perheelle ruokaa. 

Elänyt kuin täysihoitolassa ja vedonnut raskaaseen työhön. Kyseessä ei kuitenkaan liene maailman ainut isä, joka käy isyytensä lisäksi vielä töissäkin. Kaikki kahdeksan tuntia päivässä, kaikkina viitenä päivänä viikossa. 

Vastuuta pakoon juossut tuurijuoppo on ymmärtämättään juossut pakoon myös lastensa kykyä kiintyä isäänsä. Lapset eivät kiinny aikuiseen jonka läsnäoloon ei pysty luottamaan. Ja joka fyysisesti läsnäollessaan, ei ole kuitenkaan henkisesti läsnä lapsille. 

Vastuuta pakoileva Siittiöukko havahtuu vielä jonain päivänä tähän todellisuuteen. Sinä päivänä on jo liian myöhäistä tämän perheen osalta. Lapsiin on vaikeaa luoda hyvää, luottamukseen perustuvaa suhdetta, jos sen on ensimmäisen kahdeksan elinvuoden aikana rikkonut äärettömän monta kertaa. 

Kyllä. Jonain päivänä Ukko ymmärtää menettäneensä paljon. Lasten ensimmäiset sanat, askeleet, hiihtokilpailut, joulujuhlaesitykset. 

Iltaisin korvaan kuiskatut sanat "rakastan sua tähtiin ja takas".

Huolia ja murheita

Selviänkö tästä koskaan yli? Jäänkö ikuisiksi ajoiksi yksin? Tapaanko ikinä ihmistä joka olisi valmis ottamaan minut, vaikka tilauksen mukana tulee kolme kiitoslahjaa?
Riittävätkö rahat? Mitä jos en jaksakaan? Jos olenkin yksinäinen?

Yksinäinen?

Tätä pohtiessani ymmärsin, että olen olen yksinäinen jo pitkään. Vuosia. Toki on ystävät ja sukulaiset, muttei se ole sama asia. Ei ole ollut ketään kenelle puhua. Ketään kenen kainaloon käpertyä. Ketään kenen kanssa jakaa huolia, tai nauraa kunnes vatsaan sattuu.
Ei ole ollut, vaikka kulmasohvan toisessa päässä lojuu paikalleen juurtunut mies.

Mies. Siittiöukko. Ääliö. Joka ei kuuntele. Ei puhu, ei ota kantaa. Tuijottaa tietokoneen näyttöä tai telkkaria. Voisi helposti luulla ettei Siittiöukko olekaan siinä. Tai että ukko on mykkä.

Kunnes tulee sosiaalisia tilanteita, joissa suurta roolia näyttelee alkoholi. Siittiöukko herää henkiin. Vetää keuhkot täyteen ilmaa, kuin olisi ollut hengittämättä sitten viimetreffien alkoholin kanssa. Nauraa. Naurattaa muita. Etenkin naisia. Siittiöukko rakastaa flirttailua.

Ottaen huomioon, että Siittiöukko näyttää elävän vain alkoholin vaikutuksen alaisena ja ainoastaan suuremmissa laumoissa, on täysin ymmärrettävää, ettei kakkavaippojen, iltasatujen, pulkkamäen ja AfrikanTähden siivittämä elämä kotioloissa tuota sen suurempaa mielihyvän tunnetta.

Niinpä Vuoden Isän reissut ovat pikkuhiljaa pidentyneet ja yleistyneet. Niitä on lähes viikoittain ja ne saattaa kestää parikin päivää. Ukko ei suinkaan palaa reissuiltaan intoa puhkuen, valmiina nauttimaan perhe-elämästä. Pari päivää menee suoranaisen vittuilun merkeissä, niin paljon näyttää ahdistavan arki häntäkin. Vittuilua seuraava reaktio näyttäisi olevan masennus. Potentiaalinen vaihtoehto on myös mykkäkoulu. Mies näyttää siis todenteolla kamppailevan jaksaakseen arkipäivien yli, tavatakseen jälleen ystävänsä alkoholin. Tunteakseen jälleen olevansa elossa.

Ajatus yksinhuoltajuudesta ahdistaa. Se lienee ihan normaalia. Huolten ja murheiden lista on pitkä.

Yksinäisyyden siitä voi kuitenkin vetää yli.

Liian helposti?

Sanotaan, että nykyään erotaan liian heppoisin perustein. Annetaan liian helposti periksi. Liian helposti periksi? Kuka on oikea henkilö arvioimaan toisten parisuhteen kannattavuutta?

Annoinko minä liian helposti periksi? Olisinko minä pystynyt vielä parantamaan jotain? Yrittämään lujemmin? Kymmenen vuotta henkistä alistamista, nöyryytystä, välinpitämättömyyttä, mutta periksi ei saisi antaa.

Vanhan ajan nutturapäiset Tyynetkin jaksoivat, vaikka ukko oli pellolla päivät ja ryyppäsi piharakennuksessa illat. Tyyneä ei halattu, eikä pussattu. Turpaansakin saattoi Tyyne saada, mutta Tyyne puri hammasta ja käänsi toisen posken.

Tyyne ei kaivanut esiin tietokonetta, valittanut Facebookissa naapurin Kyllikille huonoa kohtaloaan. Ei, Tyyne keräsi kasaan sen mitä omanarvontunteesta oli jäljellä ja raahautui kyläpäiville hymy kasvoillaan, myymään käsitöitä naapurin Kyllikin kanssa.

Nykyään erotaan, koska se on mahdollista. On mahdollista aloittaa alusta. Mahdollista lopettaa piina. Uskoa johonkin parempaan.

Onko se sitten huono asia? Rikkimenneitä perheitä, ikävää itkeviä lapsia.

Kymmenen vuotta, josta viimeiset viisi lasten takia. Hiljaa mieleen hiipinyt ajatus siitä, onko tämäkään niille lapsille oikein? Onko mahdollista, että lasteni onnea ajatellessani, ja omat tarpeeni samalla sivuuttaessani, saatoinkin tehdä heille karhunpalveluksen? Kaivoin kuoppaa pahaa-aavistamattomana.
Yhtenäistä perhettä tarjotessani, opetinkin lapsilleni kurjan parisuhdemallin ja pojalleni surkeat ohjeet isyyden tielle. Jollei kelvoton isyys tule suoraan geeniperimässä, on se taattua joka tapauksessa, mikäli se on ainut poikani oppima tapa olla isä.

On lopulta lastenkin etu nähdä, ettei tämä ole ainut tapa elää. Että on olemassa perheitä, jotka käpertyvät yhdessä sohvalle. Vanhempia, jotka hymyilevät toisilleen, koskettavat, huolehtivat.
Isiä, jotka osallistuvat arkeen.

Aikuisen, perheellisen miehen ei kuulu laittaa alkoholia ja kuppiloita perheensä edelle, piste.
Ei kuulu pelata perheen aamupuurorahoja pelikoneeseen, piste.

Ennenkaikkea, 2000-luvun naisen ei tarvitse ummistaa silmiään näin tapahtuessa, piste.
Täytyy nähdä pidemmälle. Lapset eivät ymmärrä ajattelevani heidän parastaan. Kyyneleet silmissä kysyvät "äiti, miksi?".

Jotta minun tytöistäni ei kasva tämän sukupolven Tyynejä, vaan he osaavat odottaa jotain parempaa.

Ja jotta minun pojastani ei kasva miestä, joka pystyy unohtamaan jotain niin tärkeää, kuin oman perheen arvo.

Aina myöhässä

Olen aina kadehtinut naisia, jotka ovat tilanteessa kuin tilanteessa viimeisen päälle itsevarmoina. Asu juuri tapahtuman vaativalla tavalla valittuna. Asiaan on perehdytty. Ja ennen kaikkea nämä hermojani kiristävät tyypit ovat aina ja kaikkialla -ja aina ehdottomasti ajoissa!

Ennen olin vakuuttunut, että nämä henkilöt ovat kotiäitejä. Päivät pitkät leipovat leivoksia koulun myyjäisiin ja rakentavat piparkakkutaloja arpajaisvoitoiksi. Valitsevat asukokonaisuutta pitkään.

Sittemmin, jäätyäni kotiäidiksi, olen joutunut pohtimaan asiaa uudestaan. Vaikka järjestinkin koulun joulumyyjäiset leivoksineen, en edelleenkään koe olevani ajantasalla. En keskusteluissa, en viimeistellyissä asuissa. Tilasin Hesarin pysyäkseni ajan hermolla, mutten lue siitäkään kuin muutaman kiinnostavan jutun. Ja tietty kuolinilmoitukset, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu..
Asiaa mietittyäni, olen joutunut toteamaan, että mitä suuremmalla todennäköisyydellä näillä ylisuorittajilla ei ole myöskään yhtään enempää tunteja vuorokaudessa.

Ehkä olenkin aina ollut tällainen. Se joka menee sieltä missä aidassa on iso reikä. Kouluaikoina luin kokeisiin ja tein esitelmät aina viime tipassa. Ei siksi, että olisin ollut tarpeeksi fiksu ilmankin, vaan siksi etten yksinkertaisesti halunnut paneutua asiaan paremmin. Saatoin jopa luntata. Ei haitannut, ettei näillä menetelmillä jää päähän mitään. Ainut mikä merkitsi, oli että pääsi läpi.

Tässä vaiheessa lienee selvää, että opintourani tyssäsi lukion jälkeen. Eteenpäin jos olisi halunnut, olisi joutunut oikeasti tekemäänkin jotain.

Onhan toki hiton ärsyttävää, että joku soittaa tulevansa iltakahville ja joudun spurttaamaan nanosekunnissa kaiken sen minkä normaali ihminen tekisi ilman vieraitakin. Wc-pöntön ja lavuaarin pikapesu, wc-raikastimen vaihto, vanha onkin roikkunut paikallaan vasta kaksi viikkoa tyhjillään. Epämääräiset pyykkimytyt lattioilta ja tahmaiset sormenjäljet olohuoneen lasipöydästä. Lampun vaihto pikkueteiseen ja pystyynkuollut kukka roskikseen.

Ei kovin vaativia juttuja, mutten saanut niitä taaskaan tehtyä ennen kuin oli pakko.
Autokin tankataan aina vasta kun bensavalo palaa kirkkaanpunaisena ja auto on kulkenut pyhällä hengellä pari päivää. Elämä näillä metodeilla on rankkaa. Jatkuvaa stressiä ja pingottamista.

Yhden käden sormilla voi laskea ne kerrat, kun olen onnistunut suorittamaan jotain ajoissa, suunnitellusti ja, jos ei nyt aivan täydellisesti, niin ainakin loistavin arvosanoin. Olo on ollut uskomaton. Hyvä fiilis ja onnistumisen ilo korvaamassa paniikkia. Tuskahiki poissa. Näinkö normaalit ihmiset elävät joka päivä?

Joudun siis myöntämään, että peiliin on katsominen tässäkin asiassa.
Tänä keväänä olen päättänyt skarpata monessa. Parisuhteeni hautajaisten lisäksi olen päättänyt vihdoinkin hakeutua opintojen pariin. Ja tällä kertaa pääsykokeisiin lukeminen alkaa ajoissa, eli tänään. Tänään nimittäin julkaistaan pääsykoeaineisto. Yliopistoon tuskin vimeisen päivän lukemisella pääseekään. Lunttaamisesta puhuumattakaan.

I used to be fun!

Otsaani on muodostunut poikittainen ryppy. Ryppy ei ole meikattavissa piiloon eikä se lähde millään pois. Edes hymyillessä. Oikenee vähän muttei poistu.

Ryppyähän ei ollut aikana ennen Siittiöiden jakajaa + niitä kolmea siitettyä. Kymmenen vuoden aikana se on otsaani ilmestynyt ja tullut jäädäkseen.

Otaksuen etten turvaudu botoksiin. Samalla reissullahan voisi toki kätevästi tayttää myös nuo vajaat 30 cm navan yläpuolella roikkuvat pussit, joista perilliset maidon ohessa imaisivat myös muun sisuksen. Tyhjät on. Ja muutoinkin aika samassa kuosissa kuin ilmapallot kuukautta kynttilöiden puhalluksen jälkeen. Auttamattomasti pilalla.

Kerran, tapellessamme Siittiöiden jakajan visiitistä "parille", joka venyi perjantai-illasta klo 23:00 sunnuntaiaamuun klo 07:00, mies kertoi haluavansa erota. Syyksi kertoi ettei välillämme ole enää kipinää. Villissä mielikuvituksessaan reppana oli ilmeisesti luullut minun vastustavan ajatusta, koska alkoi luetella tapoja joilla voisin muuttua. Naiseksi jollaisen kanssa Siittiöukko voisi taas tulla toimeen. Kipinät sinkoilla.
Sanallakaan en ollut boikotoinut eroanomusta ja nyt haavi auki kuuntelin ehdotuksia kuinka minä voisin muuttua uudelleen varteenotettavaksi elinkumppaniksi Siittiöukolle, joka hetki sitten oli ryöminyt kotiin kahden päivän ryyppyreissulta.

Muilla kavereilla oli kuulemma iloiset akat. Nauraa ja ryyppää mukana.Tanssiikin toisinaan. Meidän kipinät ei lennä johtuen minun ainaisesta nalkutuksesta. Nytkin. Vaikka toinen oli vaan käynyt hiukan nollaamassa rankkaa työviikkoa.

Siittiöiden jakaja oli aikanaan valinnut terhakkatissisen, iloisen tytöntyllerön joka nauroi ja lauloi. Pahasti epävireessä, mutta lauloipa kuitenkin.
Tilalla oli nyt varpaita moikkaavat nännit ja otsassa ryppy. Vaakalukeman ollen sama kuin tavatessamme voin vain todeta että ne tosiaankin on vain numeroita.

Kroppa on kokenut inflaation ja syitä on kolme. Jokainen näistä käytti Siittiöiden jakajan toimesta vatsanahkaani yksiönään. Kukin vuorollaan. Ja kukin vuorollaan viihtyi yksiössään, kunnes elinvoimaa oli yli neljän kilon edestä.
Neljä kiloa rakkautta, kertaa kolme. Neljä kiloa rakkautta imemässä vatsaansa täytettä noista rinnoiksi kutsutuista pussukoista. Kertaa kolme.

Elokuvien miehet rakastavat naistensa vartaloita tässä vaiheessa entistä enemmän, onhan vartalo tuottanut jotain niin kaunista. Oman lapsen. Kertaa kolme.

Siittiöukko ei rakasta. Siittiöukko tahtoo palauttaa tilauksen. Se on virheellinen. Uutta tilalle. Palautukseen lähtisi luultavasti ne kolme jälkeläistäkin jotka häiritsevät kadotettua nuoruuttaan elävän Siittiöukon noususuhdanteista uraa Koffin kaljan testimaistajana.

Jos ukko viettääkin jokusen tunnin arki-iltaisin kotosalla, kuluu se internetin ihmeellisessä maailmassa, nappikuulokkeet syvälle korvakäytäviin työnnettynä. Musiikki soi tarpeeksi kovaa jottei tarvitse ottaa kantaa lasten kitinöihin ja vikinöihin. Jos joku pakon edessä joutuukin esittämään lauseensä Siittiöukolle, ottaa tämä kasvoilleen kärsivän ilmeen, kaivaa kuulokkeen paikaltaan ja tiuskaisee "Mitä nyt?"

Iltapuuhiin mennessä olen juossut pyörremyrskyn lailla ympyrää, Sohvaperuna makaa laakereillaan. Jos johonkin on noustu, on haettu kalja jääkaapista. Taas pitää vähän nollata. Ollu niin rankkaa.
Pyytäessäni apua iltapuuhiin, vääntyy turpa taas kärsiväksi ja tulee sanat "kyllähän nuo nyt jo itse".
Tiuskaistuna, ja kuuloke painuu takaisin korvakäytävän uumeniin.

Joo. Ehkä niissä elokuvissa kolme lasta hoitaa iltapalat, -pesut ja -pisut, huomisten vaatteiden valinnat, nenätipat ja yskänlääkkeet itsekseen näppärästi kello 20:30 mennessä, mutta ei tässä taloudessa.

Joten otsassa on pysyvä kurttu. Ehkä pitäisikin ajatella se niin, että jos tästä parisuhteesta selviää yhdellä kurtulla ja kahdella riipputissillä, ei auta kuin julistaa itsensä voittajaksi.

Tilalle on tullut ne kolme rakasta vatsanahan venyttäjää. Yhtäkään en vaihtaisi tissien sisuksiin.

Ja hauska? Ehkä taas jonain päivänä minullakin on aikaa olla hauska. Laulaa epävireisesti ja tanssia tukka hulmuten.

Jee, Messilään!

Kivaa, pakataan auto. Haetaan isi kämpältä, jossa remonttireiskan kanssa remontoi perheelleen uutta keittiötä, makuuhuonetta, sisäkattoa, käyttövesiputkia... On se hieno mies! Minä lasten kanssa evakossa vanhempieni luona jo kolmatta viikkoa. Tasan vuosi sitten tämä oli asetelma.

Puoli sukua (miehen puolelta) odottaa meitä päiväretkelle Messilään. Ykkönen ja Kakkonen aivan tohkeissaan! Suksia ei vielä haluta, mutta kotoa haetaan mukaan isukin lisäksi pulkat, stigat ja liukurit.

Viisikuinen Kolmonen nukahtaa turvaistuimeensa ennen kuin autoa ehditään startata. Ykkönen ja Kakkonen laulaa takapenkillä Robinin Frontside Ollieta. Aurinko paistaa ja olin niin onnellinen. Paino sanalla "olin".

Kurvaamme kotimme parkkikselle, kipitämme ovelle soittamaan kelloa, koska omat avaimeni ovat remonttireiskalla. Kukaan ei avaa ovea. Soitetaan uudestaan ja odotetaan lisää. Ykkönen katsoo mua kysyvästi. Kakkonen alkaa rakentamaan lumilyhtyä etuportaille. Paha tunne kasvaa sisälläni. "Et helvetissä tee tätä taas!"

Ykkönen keksii kiivetä aidan yli takapihallemme ja sieltä terassin ovesta sisään. Juoksee etuovelle avaamaan meille etuoven ja samantien katoaa siskonsa kanssa etsimään varastosta pulkkaa. Itsehän hiivin kotiini ja kuulen kuorsauksen. Olohuoneen lattialta, joidenkin rakennuslevyjen päältä löytyy lasteni isä. Viereisen pinon päältä joku jolla on tumma pitkä tukka.  Ja todella pienet pikkuhousut.

Hetken savu nousi aivan varmasti päästäni, ihan konkreettisesti. Mietin haenko pesäpallomailan vai leipäveitsen? Ja kumman teurastan ensin olohuoneeni lattialle? Moraalittoman siittiöiden jakajan vai haahkan joka on päättänyt astua piikkikorkoisilla nahkasaappaillaan kotiini. Kotiini jossa on vaaleansinisillä sävyillä tehostettu pojan huone ja sitä vastapäätä ihan vastaavanlainen violetissa sävyssä. Violettiin huoneeseen on seinään maalattu valtava puu. Kotiini jossa on pinnasänky ja babysitteri. Etupihalla lumiukko ja takapihalla keinut ja hiekkalaatikko. Terassilla roikkuu lyhtyjä ja vauvan keinu. Pikkuautoja lattialla ja minikokoiset luistimet eteisessä.

Vilkaisu ikkunasta omalle pihalle, jossa Ykkönen ja Kakkonen raahaa pulkkia varastosta, aurinko paistaa edelleen ja vielä hetki sitten olin niin onnellinen. Ei, en tapa ketään. Silloin noilla rakkailla ei olisi enää edes minua. Kysyn lattialla nukkuvalta haahkalta, käveleekö hän omilla jaloillaan ulos ovestani, vai tarvitseeko siinä apua. Kukaan ei vastaa, molemmat nukkujat ovat sikeässä unessa ja haisevat vanhalle viinalle. Eilen on sittenkin remontin sijaan lähdetty kuppilaan. Remonttireiskan löydän nukkumasta vessan lattialta. Huono olo on päässyt yllättämään reppanan.

Karjaisen astetta kovempaa molemmat olohuoneen hirviöt hereille ja toistan kysymyksen. Mieheni mussuttaa jotain soopaa siitä miten "tää ei ole sitä miltä..jne. ja tyypillä oli kylmä eikä paikkaa mihin mennä.." Joo, mimmi näyttääkin ihan kodittomalta!! Muija vetää nolona housuja perseensä suojaksi ja matelee eteistä kohti. Vilkaisee pihalle jossa muutama jälkeläinen laulaa yhä Robinia. Ukosta ei ole Messilään enkä sitä sinne mukaan enää ottaisikaan.

Ensimmäisellä bussipysäkillä kotoani löytynyt haahka näpyttää kännykkäänsä nahkalaukku käsivarrella. Hyvin on asiat näemmä kodittomillakin nykyään.

Ajoin matkan Messilään aurinkolasit päässä ettei lapset näe kyyneleitä.  Robin soi vielä kovemmalla volyymillä jottei tartte keskustella mitään.

Päivä oli niin kiva kuin se vain noissa olosuhteissa pystyi olemaan. Itketti ja nauratti vuorotellen. Illalla painelimme vanhemmilleni ja siittiöiden jakajalle lähti tekstiviesti "Palaamme kotiin kun olet muuttanut pois sieltä".

"Äiti, onko meidän pakko?"

Anelevalla äänellä, koiranpentukatseella tehostettuna, kysyi Kakkonen matkatessamme jälleen kohti Ykkösen jääkiekkotreenejä. On meidän. Kolme kertaa viikossa meidän on pakko.
Avomies-sohvaperuna-jätesäkki kun viis veisaa muiden harrastuksista ja näin ollen niiden hoito on aina kuulunut minulle. Lisäksi niissä raahataan mukana kaikkia lapsia koska erinäisiin tekosyihin vedoten isukki ei voi viettää tuotakaan aikaa edes niiden kahden siittiöidensä tuotoksen kanssa, joilla ei ole vuorossa mitään treenejä.

Kakkosen voimistelu- ja tanssiharkkojen ajan saa Ykkönen viettää jo kotona aikaa yksinään, kännykän ja ihanien naapureiden turvin. Mutta Kakkonen ei omista vielä puhelinta eikä muutenkaan saa vielä jäädä yksin kotiin. Kolmonen on tyytynyt kohtaloonsa jo sinä syyskuisena aamuna kun ensiparkaisunsa päästi ja syntyi Kolmoseksi yhdenvanhemman pyörittämään perheeseen. Toistaiseksi ei osaa vastalauseita heitellä ilmaan vaan kulkee mukisematta mukana jäähallilta jumppasaliin ja tanssitunnille.

Joten kolme kertaa viikossa verhoudumme villasukkiin ja fleecepaitoihin, toppatakkeihin ja lapasiin kököttääksemme jäähallin reunalla.
Sanotaan että pakko on vain kuolla. Reklamaation paikka. Taas. Meikäläinen vastaa useita kertoja päivässä tilanteista joita ilman elämä olisi huomattavasti mukavampaa ja hengittäminen kivuttomampaa.

Koen lasteni jäävän jo paljosta paitsi saadessaan vain yhden vanhemman tueksi elämän poluille. En halua pöyristyttävän (rehellisesti, siis aivan käsittämättömän!) väärän isävalintani lisäksi viedä heiltä mahdollisuutta muihin lapsuuden iloihin. Lapsella täytyy olla mahdollisuus harrastaa, kokea ja kokeilla, onnistua ja epäonnistua. Samalla toivon juurruttavani liikunnan osaksi lasteni arkea ja tulevaisuutta, huolimatta siitä tosiasiasta että noin 50 % heidän geeniperimästään on peräisin tyypiltä joka on juurtunut sohvaan kiinni.

Näillä mennään..

Ihana mies, lapsia, oma koti.

Siinäpä kiteytettynä meikäläisen haaveet aikanaan. Ei toiveita eikä kunnianhimoa uravalintaan, kunhan nuo kolme haavetta..

Jep. Kymmentä elinvuotta, yhtä miestä, omaa kotia ja kolmea lasta rikkaampana huomaa eräänä päivänä tuon haavekuvan olleen niin suuri prioriteetti, ettei millään muulla ole ollut merkitystä. Uraa ei ole, eikä se edelleenkään ole "to do"-listan kärjessä. Siitä saatava palkka sen sijaan on.

Kohti haavetta on menty niin täysillä silmät ummessa, ettei edes alitajunnassa hädissään jyskyttävä STOP-huuto ole pysäyttänyt. Kymmenen vuotta miehen kanssa, joka on itseni vastakohta. Ja ei. Ne vastakohdat ei tosiaan vedä toisiaan puoleensa. Yhteistä tulevaisuutta ei ole.

Jokainen päivä matelee nenän edessä, kuin kastemato kuivalla asfaltilla, lasten arkea pyörittäessä. Ykkösellä on kiekkotreenit, Kakkosella voimistelu ja Kolmosella nenä tukossa. Itsellä -3kg koska on pakko puristaa muutama kilo, ikäänkuin taatakseni itselleni että kelpaisin jollekin vielä joskus. Voi helvetti! Ikäänkuin se nyt olis niistä kolmesta kilosta kiinni. Taitaa olla kolme jotain ihan muuta, paljon painavampaa pakkausta, jotka merkkaa vähän enemmän meikäläisen markkina-arvossa.

Tähän yhtälöön kun lisää miehen joka ei liikahdakkaan mukavasta nojatuolistaan, olipa kyseessä Ykkösen, Kakkosen taikka Kolmosen menot (tai vaikka tulivuori räjähtäisi naapurissa), voi lahjattomampikin päätellä kuka sitten liikahtaa.

Koti. Oma kotini. Etsitty aikanaan hartaudella, remontoitu rakkaudella, sisustettu omalla fiiliksellä. Valittu ensisijaisesti lasten tarpeita ajatellen. Mukava, pientalovaltainen, arvostettu alue. Koulut lähistöllä, luonto vieressä, kuitenkin lähellä kaikkia palveluita. Oma aidattu piha ja sauna. Koti. Sen tiesi heti kun sen näki. Ja heti ajattelin asuvani tässä ikuisesti. Paljompa tiesin...