Luottamuspula

"Liekki on sammunut, se joskus paloi roihuten. Kuinka niin polttavasta, tulee vain kädenlämpöinen?" laulaa Mariska ja Pahat Sudet. Laulu on nostanut ihokarvani pystyyn viimeiset kolme kuukautta. Useita sydäntäsärkeviä kyyneliä olen vuodattanut sanoja kuunnellessa.

Onko hiipunutta rakkautta sitten mahdollista elvyttää? Tässä vaiheessa, kymmenen yhteisen vuoden ja kolmen lapsen jälkeen. Kun on jo järjettömän kauan purtu hammasta yhteen. Itketty ja syyllistetty toinen toisiamme. Riivattu toisemme järjiltä ja riivattu vielä lisää. Ruoskittu toisiamme julmilla sanoilla.. Haluttu satuttaa mahdollisimman kovaa.

Erottu, muutettu, kalustettu uutta, kalustettu vanhaa. Lemmiskelty täällä ja lemmiskelty toisaalla.

Ukko on kuitenkin hivuttautunut hiljalleen takaisin ja vaikka hänellä uusi asunto onkin, on sieltä vanhaan kotiin jo raahattu telkkari, läppäri ja kassillinen vaatteita. Alettu puhua taas "sitten kun.." -alkuisia lauseita, jotka kohdistuvat tulevaan. Yhteiseen tulevaan.

Varovasti, pienin askelin, yritetty rakentaa uutta luottamusta. Varattu aika parisuhdeterapiaan, välttyäksemme samaiselta lopputulokselta uudestaan. Kuitenkaan en tiedä, milloin luottoa yhteiseen tulevaan löytyisi niin paljon, että uskaltaisin lapsien kanssa asiasta puhua. En halua heidän kokevan eroa enää uudestaan.

Mitä tulee makuuhuone-elämään, olin kaikki nämä vuodet elänyt uskossa, ettei meidän kahden toiveet siellä yksinkertaisesti kohtaa. Ei määrällisesti, eikä laadullisesti. Olimme rakentaneet väliimme jo niin vankan seinän, ettemme jaksaneet ehkä kumpikaan panostaa toisiimme tarpeeksi. On mahtavaa huomata, kuinka seksi oman miehen kanssa saa yht´äkkiä pään niin sekaisin, että ei malta nousta sängystä ylös. Tai missä sitä nyt sattuukin sillä kertaa touhuamaan...

Olemme puhuneet enemmän kuin koko kymmenen vuoden aikana yhteensä. Ja vaikka Ukko ei kertakaikkiaan ole tunteistaan lörpöttelevää tyyppiä, on hän ainakin kuunnellut varsin sujuvasti. Olemme herättäneet toisemme henkiin. Vaan kuinka pitkäksi aikaa?

Olen joutunut hiipimään myös peilin eteen ja toteamaan, että vaikka historiamme sisältää lukuisia kertoja, jolloin Ukko on kohdellut perhettään käsittämättömällä tavalla, löytyy vikaa ehdottomasti myös omasta käytöksestä. Näin kauan kesti nähdä oman ylpeyden yli.

Luulen että suurin merkittävä asia on ollut toisen arvostaminen. Olimme pitäneet toisiamme itsestäänselvyytenä liian pitkään. Ukko oli nähnyt minut vuositolkulla kotiäitinä, joka ei ihan aina jaksa edes vilkaista peiliin päivän aikana. Itse olin nähnyt vain Ukolle kasvaneen valtavan vatsan. Yllätyksenä tuli että Ukko kelpasi parikymppisellekin. Yllätys oli taattu Ukollekin kun kotiäiti käväisi kampaajalla, laihtui suruissaan 4 kiloa jo muutenkin ihan normaalimitoissa olevasta vartalosta. Osti uusia vaatteita ja lakkasi kynnet punaisiksi. Ukko joutui myös muutaman viikonlopun viettämään yksin lasten kanssa, joten kotiäidin roolin vähättely on kutistunut olemattomiin.

Eilen käväisimme kaupassa kahdestaan ja ajattelin ostaa meille yhdet saunasiiderit illaksi. Nuori myyjätär kysyi henkkareita ja päivitteli vielä ääneen, kuinka voi kolmekymppisetkin näemmä näyttää ihan alaikäisiltä. Joo, ei kannata vaihtaa parikymppiseen jos omakin menee vielä sen ikäisestä, teki mieleni katkerana Ukkelille motkottaa.
Vaikeita aikoja on edessä vamasti, mutta ehkä henkisen likapyykkikorin pohja on kohta esillä.

Entä päättyykö tarina onnellisesti? En tiedä. Mutta ainakin näen mieheni täysin uudessa valossa. Ihanaa huomata vihdoin hänenkin yrittävän täysillä. Myös lasten kanssa.

Epäluulo, pelko ja katkeruus vaivaavat. Toivon löytäväni näihin apua parisuhdeneuvojalta. Ehkä tämä on se hinta, joka perheeni oli pakko maksaa, pysyäksemme kokonaisena.

Mitä jos?

"Mitä jos" on kiistatta yksi elämän haasteellisimmista kysymyksistä. Se sisältää ikuisen epävarmuuden siitä, mitä olisi voinut olla. Koskaan et pääse näkemään, mitä se toinen vaihtoehto olisi pitänyt sellaisenaan sisällään. Mihin se toinen polku olisi kuljettanut juuri sillä hetkellä. Joskus tienhaarassa on useitakin vaihtoehtoja, joista on mahdollista valita vain yksi. Ainakin kerrallaan.

Paisuhteemme viimeinen puolisko oli vuosi toisensa jälkeen täynnä mitäjossittelua. Mitä jos yritän enemmän? Mitä jos eroan? Mitä jos olisimmekin vielä onnellisia? Mitä jos kadun karvaasti?

Pitkien polkujen varrelle mahtuu myös suunnaton määrä toinen toistaan houkuttelevampia sivuteitä, mutta ken polkunsa on valinnut, se polulla pysyköön. Silloin kun polkua kulkee yhdessä toisen kanssa. Sanotaan ettei vaihtamalla parane. Joskus paranee, joskus ei.

Tarpeeksi yritettyään kaikkia mahdollisia konsteja, huomaa ettei jossittelu auta. Kun on hirvittävän monta vuotta toivonut olevansa ihan pian onnellinen, voi todeta että tämä polku tuli ainakin koluttua. Aika vaihtaa toiseen suuntaan ja lakata samalla odottamasta, että onni aiemmin valitulta reitiltä tulisi enää vastaan.

Kun taas suunnan on vaihtanut, uuden polun etsinyt ja sitä kulkemaan lähtenyt, voi viimeinkin mitäjossittelun lopettaa. Tulipahan nähtyä ja tulipahan koettua. Ei toiminut. "Mitä jos" ei koskaan toteutunut eikä sateenkaaren päästä löytynyt kummoistakaan aarretta. Kivinen tie ja paljon syviä ojia. Polun varrelle on kuitenkin mahtunut niin paljon ihania hetkiä, ettei alunperin valittua tietä voi katua. Hyvä tie kulkea, vaan ei kantanut loppuelämää. Uusi polkukin on ollut karikkoinen yksin kulkea, mutta toiveita pitkän tien varrelle on jo osannut asettaa.

Sohvasäkki on taasen miettinyt. Ensimmäistä kertaa elämässään on ajatellut, että parisuhdeterapiaan voisikin vaikka raahautua. Ikävä on vanhalle polulle, vaikka onkin jo perinpohjin koluttu ja kaikki nähty. Palasinpa vielä Ukkelin omiin sanoihin kun viimeksi lähteissään totesi, ettei ehkä rakastanutkaan koskaan. Ei polustaan riittävästi välittänyt, jotta rakkaudeksi olisi kutsunut. Kävipä kokeilemassa uudempaakin polkua, huomattavasti vähemmän kulunutta.

Mitä jos?

Mitä jos juuri tämä on se tienviitta, joka veisi takaisin vanhalle polulle. Vanhalle, mutta suurella työllä kunnostetulle. Polulle jonka päässä olisi sittenkin aarre. Mitä jos vanhana kykenisimmekin yhdessä nauramaan tuolle lyhyelle hetkelle, jolloin hairahdimme yhteiseltä tieltä. Vain todetaksemme, että vanha tie oli kuoppineen ja kivineen kuitenkin se paras tie.



Mitä jos ei enää itse jaksa uskoa? Ei halua elätellä toiveita. Pelkää pettyvänsä taas. Jos oli jo onnellinen siitä että mitäjossittelu oli saatu päätökseen.

Muistaakseni jossain ihka ensimmäisistä kirjoituksistani rohkenin väittää, että vieläpä Ukko katuisi. Ja silloin olisi jo myöhäistä.


Mutta mitä jos?

Tunteiden vuoristorata

Edellisen tekstin päätin muistaakseni kertomalla, etten ihan vielä ole valmis Ukon uuteen onneen. En ollut siihen valmis silloin, enkä ole siihen valmis vieläkään. Vaan kun ei meikäläisen mielipiteellä tässä vaiheessa elämää ole pienintäkään painoarvoa, ei sitä ollut tässäkään asiassa. Ei ollut korkealla kukaan kuullut rukouksiani. Niitä hiljaa itkun seasta ulistuja.

Saattoipa elämä näyttää tuolloin nurjan puolensa, vaan suoranainen suon pohja paiskautui vasten kasvoja siinä vaiheessa, kun törmäsin Ukkeliin kera uuden nuorikkonsa. Paino kirjaimilla nuorikko.. Ja saipa se ne terhakat tissit ja venymättömän vatsanahan. Mimmi oli 20-vuotias. Lähes 15 vuotta Ukkoa nuorempi. Kymmenen vuotta itseäni. Oksetti ja itketti.

Taivaan korkeuksissa oli sen verran höristelty korvia rukouksilleni, että ajoin ohi bussilla, en kävellen. Ja ennen kaikkea en autolla, koska olisin saattanut ajaa vahingossa rakastavaisten yli. Sitä on lukemattoman monta kertaa jo kuvitellut olevansa niin pohjalla, että jos pohjemmalle kaivautuu, saattaa löytää itsensä Kiinasta. Vaan ei. Pohja tuli vastaan tasan tässä. Ukko ja sen kainalossa puolet Ukkoa nuorempi Mimmi. Musta, pitkä tukka ja pieni, pyöreä takapuoli, jota koristi tuttu käsi. Työnnettynä Mimmin takataskuun. Hammasta purren kotiin, kera kolmen ihanimman. Hammasta purren, silmät sumussa iltapalat kolmelle ihanimmalle. Suukot ja korvaan kuiskatut rakkaudentunnustukset. 

Ja kun ne kolme ihaninta tuhisi sängyissään, käperryin peiton alle mytyksi ja toivoin, etten heräisi enää koskaan. Että hengitys vaan lakkaisi, enkä tuntisi enää mitään. Koskaan.

Viikonlopun lähestyessä, soitin Ukkelille varmistaakseni Mimmin tajunneen kalppia kotikoloonsa, ennen kuin lapseni Ukkelille kotiutuvat. Sillä jollen minä ole valmis Ukkelin uuteen kultaan, eivät sitä varmasti ole Ukkelin lapsetkaan. Varsinkaan kun uusi äitipuoliehdokas on kerryttänyt elämänkokemusta peräti kymmenkunta vuotta enemmän kuin vanhin lapsemme.

Ukko oli hiukan hämillään siitä että Mimmin läsnäolo oli tietooni tullut. Voi kunpa ei olisikaan tullut!!

Pistää miettimään, mikä on ylipäänsä todennäköisyys että pk-seudulla ajaa bussilla juuri tämän kaksikon ohi. 

Ukkeli kertoi takellellen, että Mimmi oli tullut kauempaa ja viihtynyt Ukkelin luona viikon. Lähtenyt jo kotiinsa, eikä liene tulossa takaisin enää koskaan, koska kyse oli ollut vain intiimistä kanssakäymisestä. Kiitos informaatiosta, osasin tämän päätellä itsekin.

Koska olo oli jo sitä luokkaa, että haaveilin taivaalla lentävän lentokoneen putoavan juuri omaan niskaani, alkoi oma pieni päänuppini hautoa pelastavaa suunnitelmaa. Oljenkortta johon epätoivoisesti takertua. Mutta mikä on pelastava suunnitelma, jos toivoo vaan maan nielisevan kitaansa? Että kokisi nopean ja kivuttoman kuoleman? 

Pelastava suunnitelmahan oli unohtaa kaikki. Haistattaa paskat koko maailmalle ja pilvien yllä mahdollisesti sijaitsevalle toisellekin maailmalle. Minä en rukoilisi enää koskaan. Ei niitä ollut tähänkään asti kukaan kuullut!

Lapset siis Ukkelille, itse laittautumaan. Baariin tyttöporukalla ja pää niin täyteen etten enää muistaisi omaa nimeänikään. Melko kypsää toimintaa! Valitettavasti meikäläisellä ei ole ollut omaan elämään aikaa suunnilleen yhdeksään vuoteen, joten en ole myöskään ehtinyt juuri harrastaa alkoholilla lutraamista. Sen huomasi viimeistään siinä kohti iltaa, kun oli juonut muutaman siiderin ja olin jo valmis unohtamaan koko maailman pahuuden. 

Onnihan oli myöden siinä vaiheessa, kun kyseiseen kuppilaan raahautui muualta suomesta tullut urheiluseura. Paistaa se aurinko perkele risukasaankin, hah! Valitsin omasta mielestäni sen komeimman ja aloitin intensiivisen silmäpelin. Todella intensiivisen! Sitä kesti ainakin 30 sekuntia. Siinä vaiheessa herrasmies säntäsi luokseni ja karkasimme leikisti rakastuneina kotiini. Molemmat tietäen, ettemme näkisi enää koskaan. Ainakaan tarkoituksella. Numeroita ei vaihdettaisi, eikä nimilläkään ollut juurikaan väliä. Ainut millä oli minulle merkitystä, oli se että Herra ei ole varattu. 

Viisi tuntia hikisenä toisiimme liimautuneina, vaikka luulin etten osaisi edes harrastaa seksiä kuin Ukkelin kanssa. Hyvinpä näytti sujuvan. 

Humalatilan laskiessa iski suunnaton morkkis. Herran joukkue jatkoi pelejä seuraavanakin päivänä, joten saattelin hänet ovelle heti yhteisestä aamusuihkusta suoriuduttuamme. Elämäni yksi intohimoisin viisituntinen oli takana ja sitä seurasi henkisen ja fyysisen krapulan siivittämä paha olo. Jälleen peiton alle kippuraan, rukoilemaan itkun sekaista ulinaa taivaaseen, jossa kukaan ei kuitenkaan kuule ja johon ei enää koskaan pitänyt rukoilla.

Useamman tunnin itkemisen jälkeen, puhelin soi. Ukko soitti ja kyseli oliko kuppilasta löytynyt yöseuraa. Oli löytynyt. Itkettiin yhdessä.  

Ukkeli tuli lasten kanssa meille yöksi ja maattiin sohvalla sylikkäin koko ilta. Tietäen ettemme siltikään voisi jatkaa matkaa yhdessä. Ettemme olisi yhdessä kuitenkaan onnellisia. 

Sillä hetkellä millään ei ollut mitään väliä. Maailma pysähtyi ympärillä ja kaksi heikkoa sielua kietoutui yhteen, ollakseen hetken yhdessä vahvempia. 

Koskaan ei pitäisi aliarvioida halauksen voimaa.