Liian helposti?

Sanotaan, että nykyään erotaan liian heppoisin perustein. Annetaan liian helposti periksi. Liian helposti periksi? Kuka on oikea henkilö arvioimaan toisten parisuhteen kannattavuutta?

Annoinko minä liian helposti periksi? Olisinko minä pystynyt vielä parantamaan jotain? Yrittämään lujemmin? Kymmenen vuotta henkistä alistamista, nöyryytystä, välinpitämättömyyttä, mutta periksi ei saisi antaa.

Vanhan ajan nutturapäiset Tyynetkin jaksoivat, vaikka ukko oli pellolla päivät ja ryyppäsi piharakennuksessa illat. Tyyneä ei halattu, eikä pussattu. Turpaansakin saattoi Tyyne saada, mutta Tyyne puri hammasta ja käänsi toisen posken.

Tyyne ei kaivanut esiin tietokonetta, valittanut Facebookissa naapurin Kyllikille huonoa kohtaloaan. Ei, Tyyne keräsi kasaan sen mitä omanarvontunteesta oli jäljellä ja raahautui kyläpäiville hymy kasvoillaan, myymään käsitöitä naapurin Kyllikin kanssa.

Nykyään erotaan, koska se on mahdollista. On mahdollista aloittaa alusta. Mahdollista lopettaa piina. Uskoa johonkin parempaan.

Onko se sitten huono asia? Rikkimenneitä perheitä, ikävää itkeviä lapsia.

Kymmenen vuotta, josta viimeiset viisi lasten takia. Hiljaa mieleen hiipinyt ajatus siitä, onko tämäkään niille lapsille oikein? Onko mahdollista, että lasteni onnea ajatellessani, ja omat tarpeeni samalla sivuuttaessani, saatoinkin tehdä heille karhunpalveluksen? Kaivoin kuoppaa pahaa-aavistamattomana.
Yhtenäistä perhettä tarjotessani, opetinkin lapsilleni kurjan parisuhdemallin ja pojalleni surkeat ohjeet isyyden tielle. Jollei kelvoton isyys tule suoraan geeniperimässä, on se taattua joka tapauksessa, mikäli se on ainut poikani oppima tapa olla isä.

On lopulta lastenkin etu nähdä, ettei tämä ole ainut tapa elää. Että on olemassa perheitä, jotka käpertyvät yhdessä sohvalle. Vanhempia, jotka hymyilevät toisilleen, koskettavat, huolehtivat.
Isiä, jotka osallistuvat arkeen.

Aikuisen, perheellisen miehen ei kuulu laittaa alkoholia ja kuppiloita perheensä edelle, piste.
Ei kuulu pelata perheen aamupuurorahoja pelikoneeseen, piste.

Ennenkaikkea, 2000-luvun naisen ei tarvitse ummistaa silmiään näin tapahtuessa, piste.
Täytyy nähdä pidemmälle. Lapset eivät ymmärrä ajattelevani heidän parastaan. Kyyneleet silmissä kysyvät "äiti, miksi?".

Jotta minun tytöistäni ei kasva tämän sukupolven Tyynejä, vaan he osaavat odottaa jotain parempaa.

Ja jotta minun pojastani ei kasva miestä, joka pystyy unohtamaan jotain niin tärkeää, kuin oman perheen arvo.

Aina myöhässä

Olen aina kadehtinut naisia, jotka ovat tilanteessa kuin tilanteessa viimeisen päälle itsevarmoina. Asu juuri tapahtuman vaativalla tavalla valittuna. Asiaan on perehdytty. Ja ennen kaikkea nämä hermojani kiristävät tyypit ovat aina ja kaikkialla -ja aina ehdottomasti ajoissa!

Ennen olin vakuuttunut, että nämä henkilöt ovat kotiäitejä. Päivät pitkät leipovat leivoksia koulun myyjäisiin ja rakentavat piparkakkutaloja arpajaisvoitoiksi. Valitsevat asukokonaisuutta pitkään.

Sittemmin, jäätyäni kotiäidiksi, olen joutunut pohtimaan asiaa uudestaan. Vaikka järjestinkin koulun joulumyyjäiset leivoksineen, en edelleenkään koe olevani ajantasalla. En keskusteluissa, en viimeistellyissä asuissa. Tilasin Hesarin pysyäkseni ajan hermolla, mutten lue siitäkään kuin muutaman kiinnostavan jutun. Ja tietty kuolinilmoitukset, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu..
Asiaa mietittyäni, olen joutunut toteamaan, että mitä suuremmalla todennäköisyydellä näillä ylisuorittajilla ei ole myöskään yhtään enempää tunteja vuorokaudessa.

Ehkä olenkin aina ollut tällainen. Se joka menee sieltä missä aidassa on iso reikä. Kouluaikoina luin kokeisiin ja tein esitelmät aina viime tipassa. Ei siksi, että olisin ollut tarpeeksi fiksu ilmankin, vaan siksi etten yksinkertaisesti halunnut paneutua asiaan paremmin. Saatoin jopa luntata. Ei haitannut, ettei näillä menetelmillä jää päähän mitään. Ainut mikä merkitsi, oli että pääsi läpi.

Tässä vaiheessa lienee selvää, että opintourani tyssäsi lukion jälkeen. Eteenpäin jos olisi halunnut, olisi joutunut oikeasti tekemäänkin jotain.

Onhan toki hiton ärsyttävää, että joku soittaa tulevansa iltakahville ja joudun spurttaamaan nanosekunnissa kaiken sen minkä normaali ihminen tekisi ilman vieraitakin. Wc-pöntön ja lavuaarin pikapesu, wc-raikastimen vaihto, vanha onkin roikkunut paikallaan vasta kaksi viikkoa tyhjillään. Epämääräiset pyykkimytyt lattioilta ja tahmaiset sormenjäljet olohuoneen lasipöydästä. Lampun vaihto pikkueteiseen ja pystyynkuollut kukka roskikseen.

Ei kovin vaativia juttuja, mutten saanut niitä taaskaan tehtyä ennen kuin oli pakko.
Autokin tankataan aina vasta kun bensavalo palaa kirkkaanpunaisena ja auto on kulkenut pyhällä hengellä pari päivää. Elämä näillä metodeilla on rankkaa. Jatkuvaa stressiä ja pingottamista.

Yhden käden sormilla voi laskea ne kerrat, kun olen onnistunut suorittamaan jotain ajoissa, suunnitellusti ja, jos ei nyt aivan täydellisesti, niin ainakin loistavin arvosanoin. Olo on ollut uskomaton. Hyvä fiilis ja onnistumisen ilo korvaamassa paniikkia. Tuskahiki poissa. Näinkö normaalit ihmiset elävät joka päivä?

Joudun siis myöntämään, että peiliin on katsominen tässäkin asiassa.
Tänä keväänä olen päättänyt skarpata monessa. Parisuhteeni hautajaisten lisäksi olen päättänyt vihdoinkin hakeutua opintojen pariin. Ja tällä kertaa pääsykokeisiin lukeminen alkaa ajoissa, eli tänään. Tänään nimittäin julkaistaan pääsykoeaineisto. Yliopistoon tuskin vimeisen päivän lukemisella pääseekään. Lunttaamisesta puhuumattakaan.

I used to be fun!

Otsaani on muodostunut poikittainen ryppy. Ryppy ei ole meikattavissa piiloon eikä se lähde millään pois. Edes hymyillessä. Oikenee vähän muttei poistu.

Ryppyähän ei ollut aikana ennen Siittiöiden jakajaa + niitä kolmea siitettyä. Kymmenen vuoden aikana se on otsaani ilmestynyt ja tullut jäädäkseen.

Otaksuen etten turvaudu botoksiin. Samalla reissullahan voisi toki kätevästi tayttää myös nuo vajaat 30 cm navan yläpuolella roikkuvat pussit, joista perilliset maidon ohessa imaisivat myös muun sisuksen. Tyhjät on. Ja muutoinkin aika samassa kuosissa kuin ilmapallot kuukautta kynttilöiden puhalluksen jälkeen. Auttamattomasti pilalla.

Kerran, tapellessamme Siittiöiden jakajan visiitistä "parille", joka venyi perjantai-illasta klo 23:00 sunnuntaiaamuun klo 07:00, mies kertoi haluavansa erota. Syyksi kertoi ettei välillämme ole enää kipinää. Villissä mielikuvituksessaan reppana oli ilmeisesti luullut minun vastustavan ajatusta, koska alkoi luetella tapoja joilla voisin muuttua. Naiseksi jollaisen kanssa Siittiöukko voisi taas tulla toimeen. Kipinät sinkoilla.
Sanallakaan en ollut boikotoinut eroanomusta ja nyt haavi auki kuuntelin ehdotuksia kuinka minä voisin muuttua uudelleen varteenotettavaksi elinkumppaniksi Siittiöukolle, joka hetki sitten oli ryöminyt kotiin kahden päivän ryyppyreissulta.

Muilla kavereilla oli kuulemma iloiset akat. Nauraa ja ryyppää mukana.Tanssiikin toisinaan. Meidän kipinät ei lennä johtuen minun ainaisesta nalkutuksesta. Nytkin. Vaikka toinen oli vaan käynyt hiukan nollaamassa rankkaa työviikkoa.

Siittiöiden jakaja oli aikanaan valinnut terhakkatissisen, iloisen tytöntyllerön joka nauroi ja lauloi. Pahasti epävireessä, mutta lauloipa kuitenkin.
Tilalla oli nyt varpaita moikkaavat nännit ja otsassa ryppy. Vaakalukeman ollen sama kuin tavatessamme voin vain todeta että ne tosiaankin on vain numeroita.

Kroppa on kokenut inflaation ja syitä on kolme. Jokainen näistä käytti Siittiöiden jakajan toimesta vatsanahkaani yksiönään. Kukin vuorollaan. Ja kukin vuorollaan viihtyi yksiössään, kunnes elinvoimaa oli yli neljän kilon edestä.
Neljä kiloa rakkautta, kertaa kolme. Neljä kiloa rakkautta imemässä vatsaansa täytettä noista rinnoiksi kutsutuista pussukoista. Kertaa kolme.

Elokuvien miehet rakastavat naistensa vartaloita tässä vaiheessa entistä enemmän, onhan vartalo tuottanut jotain niin kaunista. Oman lapsen. Kertaa kolme.

Siittiöukko ei rakasta. Siittiöukko tahtoo palauttaa tilauksen. Se on virheellinen. Uutta tilalle. Palautukseen lähtisi luultavasti ne kolme jälkeläistäkin jotka häiritsevät kadotettua nuoruuttaan elävän Siittiöukon noususuhdanteista uraa Koffin kaljan testimaistajana.

Jos ukko viettääkin jokusen tunnin arki-iltaisin kotosalla, kuluu se internetin ihmeellisessä maailmassa, nappikuulokkeet syvälle korvakäytäviin työnnettynä. Musiikki soi tarpeeksi kovaa jottei tarvitse ottaa kantaa lasten kitinöihin ja vikinöihin. Jos joku pakon edessä joutuukin esittämään lauseensä Siittiöukolle, ottaa tämä kasvoilleen kärsivän ilmeen, kaivaa kuulokkeen paikaltaan ja tiuskaisee "Mitä nyt?"

Iltapuuhiin mennessä olen juossut pyörremyrskyn lailla ympyrää, Sohvaperuna makaa laakereillaan. Jos johonkin on noustu, on haettu kalja jääkaapista. Taas pitää vähän nollata. Ollu niin rankkaa.
Pyytäessäni apua iltapuuhiin, vääntyy turpa taas kärsiväksi ja tulee sanat "kyllähän nuo nyt jo itse".
Tiuskaistuna, ja kuuloke painuu takaisin korvakäytävän uumeniin.

Joo. Ehkä niissä elokuvissa kolme lasta hoitaa iltapalat, -pesut ja -pisut, huomisten vaatteiden valinnat, nenätipat ja yskänlääkkeet itsekseen näppärästi kello 20:30 mennessä, mutta ei tässä taloudessa.

Joten otsassa on pysyvä kurttu. Ehkä pitäisikin ajatella se niin, että jos tästä parisuhteesta selviää yhdellä kurtulla ja kahdella riipputissillä, ei auta kuin julistaa itsensä voittajaksi.

Tilalle on tullut ne kolme rakasta vatsanahan venyttäjää. Yhtäkään en vaihtaisi tissien sisuksiin.

Ja hauska? Ehkä taas jonain päivänä minullakin on aikaa olla hauska. Laulaa epävireisesti ja tanssia tukka hulmuten.

Jee, Messilään!

Kivaa, pakataan auto. Haetaan isi kämpältä, jossa remonttireiskan kanssa remontoi perheelleen uutta keittiötä, makuuhuonetta, sisäkattoa, käyttövesiputkia... On se hieno mies! Minä lasten kanssa evakossa vanhempieni luona jo kolmatta viikkoa. Tasan vuosi sitten tämä oli asetelma.

Puoli sukua (miehen puolelta) odottaa meitä päiväretkelle Messilään. Ykkönen ja Kakkonen aivan tohkeissaan! Suksia ei vielä haluta, mutta kotoa haetaan mukaan isukin lisäksi pulkat, stigat ja liukurit.

Viisikuinen Kolmonen nukahtaa turvaistuimeensa ennen kuin autoa ehditään startata. Ykkönen ja Kakkonen laulaa takapenkillä Robinin Frontside Ollieta. Aurinko paistaa ja olin niin onnellinen. Paino sanalla "olin".

Kurvaamme kotimme parkkikselle, kipitämme ovelle soittamaan kelloa, koska omat avaimeni ovat remonttireiskalla. Kukaan ei avaa ovea. Soitetaan uudestaan ja odotetaan lisää. Ykkönen katsoo mua kysyvästi. Kakkonen alkaa rakentamaan lumilyhtyä etuportaille. Paha tunne kasvaa sisälläni. "Et helvetissä tee tätä taas!"

Ykkönen keksii kiivetä aidan yli takapihallemme ja sieltä terassin ovesta sisään. Juoksee etuovelle avaamaan meille etuoven ja samantien katoaa siskonsa kanssa etsimään varastosta pulkkaa. Itsehän hiivin kotiini ja kuulen kuorsauksen. Olohuoneen lattialta, joidenkin rakennuslevyjen päältä löytyy lasteni isä. Viereisen pinon päältä joku jolla on tumma pitkä tukka.  Ja todella pienet pikkuhousut.

Hetken savu nousi aivan varmasti päästäni, ihan konkreettisesti. Mietin haenko pesäpallomailan vai leipäveitsen? Ja kumman teurastan ensin olohuoneeni lattialle? Moraalittoman siittiöiden jakajan vai haahkan joka on päättänyt astua piikkikorkoisilla nahkasaappaillaan kotiini. Kotiini jossa on vaaleansinisillä sävyillä tehostettu pojan huone ja sitä vastapäätä ihan vastaavanlainen violetissa sävyssä. Violettiin huoneeseen on seinään maalattu valtava puu. Kotiini jossa on pinnasänky ja babysitteri. Etupihalla lumiukko ja takapihalla keinut ja hiekkalaatikko. Terassilla roikkuu lyhtyjä ja vauvan keinu. Pikkuautoja lattialla ja minikokoiset luistimet eteisessä.

Vilkaisu ikkunasta omalle pihalle, jossa Ykkönen ja Kakkonen raahaa pulkkia varastosta, aurinko paistaa edelleen ja vielä hetki sitten olin niin onnellinen. Ei, en tapa ketään. Silloin noilla rakkailla ei olisi enää edes minua. Kysyn lattialla nukkuvalta haahkalta, käveleekö hän omilla jaloillaan ulos ovestani, vai tarvitseeko siinä apua. Kukaan ei vastaa, molemmat nukkujat ovat sikeässä unessa ja haisevat vanhalle viinalle. Eilen on sittenkin remontin sijaan lähdetty kuppilaan. Remonttireiskan löydän nukkumasta vessan lattialta. Huono olo on päässyt yllättämään reppanan.

Karjaisen astetta kovempaa molemmat olohuoneen hirviöt hereille ja toistan kysymyksen. Mieheni mussuttaa jotain soopaa siitä miten "tää ei ole sitä miltä..jne. ja tyypillä oli kylmä eikä paikkaa mihin mennä.." Joo, mimmi näyttääkin ihan kodittomalta!! Muija vetää nolona housuja perseensä suojaksi ja matelee eteistä kohti. Vilkaisee pihalle jossa muutama jälkeläinen laulaa yhä Robinia. Ukosta ei ole Messilään enkä sitä sinne mukaan enää ottaisikaan.

Ensimmäisellä bussipysäkillä kotoani löytynyt haahka näpyttää kännykkäänsä nahkalaukku käsivarrella. Hyvin on asiat näemmä kodittomillakin nykyään.

Ajoin matkan Messilään aurinkolasit päässä ettei lapset näe kyyneleitä.  Robin soi vielä kovemmalla volyymillä jottei tartte keskustella mitään.

Päivä oli niin kiva kuin se vain noissa olosuhteissa pystyi olemaan. Itketti ja nauratti vuorotellen. Illalla painelimme vanhemmilleni ja siittiöiden jakajalle lähti tekstiviesti "Palaamme kotiin kun olet muuttanut pois sieltä".

"Äiti, onko meidän pakko?"

Anelevalla äänellä, koiranpentukatseella tehostettuna, kysyi Kakkonen matkatessamme jälleen kohti Ykkösen jääkiekkotreenejä. On meidän. Kolme kertaa viikossa meidän on pakko.
Avomies-sohvaperuna-jätesäkki kun viis veisaa muiden harrastuksista ja näin ollen niiden hoito on aina kuulunut minulle. Lisäksi niissä raahataan mukana kaikkia lapsia koska erinäisiin tekosyihin vedoten isukki ei voi viettää tuotakaan aikaa edes niiden kahden siittiöidensä tuotoksen kanssa, joilla ei ole vuorossa mitään treenejä.

Kakkosen voimistelu- ja tanssiharkkojen ajan saa Ykkönen viettää jo kotona aikaa yksinään, kännykän ja ihanien naapureiden turvin. Mutta Kakkonen ei omista vielä puhelinta eikä muutenkaan saa vielä jäädä yksin kotiin. Kolmonen on tyytynyt kohtaloonsa jo sinä syyskuisena aamuna kun ensiparkaisunsa päästi ja syntyi Kolmoseksi yhdenvanhemman pyörittämään perheeseen. Toistaiseksi ei osaa vastalauseita heitellä ilmaan vaan kulkee mukisematta mukana jäähallilta jumppasaliin ja tanssitunnille.

Joten kolme kertaa viikossa verhoudumme villasukkiin ja fleecepaitoihin, toppatakkeihin ja lapasiin kököttääksemme jäähallin reunalla.
Sanotaan että pakko on vain kuolla. Reklamaation paikka. Taas. Meikäläinen vastaa useita kertoja päivässä tilanteista joita ilman elämä olisi huomattavasti mukavampaa ja hengittäminen kivuttomampaa.

Koen lasteni jäävän jo paljosta paitsi saadessaan vain yhden vanhemman tueksi elämän poluille. En halua pöyristyttävän (rehellisesti, siis aivan käsittämättömän!) väärän isävalintani lisäksi viedä heiltä mahdollisuutta muihin lapsuuden iloihin. Lapsella täytyy olla mahdollisuus harrastaa, kokea ja kokeilla, onnistua ja epäonnistua. Samalla toivon juurruttavani liikunnan osaksi lasteni arkea ja tulevaisuutta, huolimatta siitä tosiasiasta että noin 50 % heidän geeniperimästään on peräisin tyypiltä joka on juurtunut sohvaan kiinni.

Näillä mennään..

Ihana mies, lapsia, oma koti.

Siinäpä kiteytettynä meikäläisen haaveet aikanaan. Ei toiveita eikä kunnianhimoa uravalintaan, kunhan nuo kolme haavetta..

Jep. Kymmentä elinvuotta, yhtä miestä, omaa kotia ja kolmea lasta rikkaampana huomaa eräänä päivänä tuon haavekuvan olleen niin suuri prioriteetti, ettei millään muulla ole ollut merkitystä. Uraa ei ole, eikä se edelleenkään ole "to do"-listan kärjessä. Siitä saatava palkka sen sijaan on.

Kohti haavetta on menty niin täysillä silmät ummessa, ettei edes alitajunnassa hädissään jyskyttävä STOP-huuto ole pysäyttänyt. Kymmenen vuotta miehen kanssa, joka on itseni vastakohta. Ja ei. Ne vastakohdat ei tosiaan vedä toisiaan puoleensa. Yhteistä tulevaisuutta ei ole.

Jokainen päivä matelee nenän edessä, kuin kastemato kuivalla asfaltilla, lasten arkea pyörittäessä. Ykkösellä on kiekkotreenit, Kakkosella voimistelu ja Kolmosella nenä tukossa. Itsellä -3kg koska on pakko puristaa muutama kilo, ikäänkuin taatakseni itselleni että kelpaisin jollekin vielä joskus. Voi helvetti! Ikäänkuin se nyt olis niistä kolmesta kilosta kiinni. Taitaa olla kolme jotain ihan muuta, paljon painavampaa pakkausta, jotka merkkaa vähän enemmän meikäläisen markkina-arvossa.

Tähän yhtälöön kun lisää miehen joka ei liikahdakkaan mukavasta nojatuolistaan, olipa kyseessä Ykkösen, Kakkosen taikka Kolmosen menot (tai vaikka tulivuori räjähtäisi naapurissa), voi lahjattomampikin päätellä kuka sitten liikahtaa.

Koti. Oma kotini. Etsitty aikanaan hartaudella, remontoitu rakkaudella, sisustettu omalla fiiliksellä. Valittu ensisijaisesti lasten tarpeita ajatellen. Mukava, pientalovaltainen, arvostettu alue. Koulut lähistöllä, luonto vieressä, kuitenkin lähellä kaikkia palveluita. Oma aidattu piha ja sauna. Koti. Sen tiesi heti kun sen näki. Ja heti ajattelin asuvani tässä ikuisesti. Paljompa tiesin...