Oliko sen arvoista?

Oli. Ja ei. Muutama ihana, toivoa täynnä oleva viikko. Ennen totaalista romahdusta. Henkistä likapyykkikoria tyhjennellessä, tulee mieleen paljon paskaa. Nuo kädet.. Nuo huulet.. parikymppinen Mimmi.. Yök.

Juuri kun luulee edes yhden päivän ajan vatvoneensa asiaa (ja mielikuvia) tarpeeksi, päästäkseen asiassa eteenpäin, tuo Kolmonen puhelimen eteeni. Ei omaani, vaan Ukon. Tekstiviesti avonaisena. Mimmiltä. Olisi tulossa kylään.

Miksi? Miksi Ukko viestittelee tämän kanssa yhä? Viestistä käy ilmi, että se vastaa edeltäjäänsä, eli ei ollut ensimmäinen laatuaan. En halua, enkä edes uskaltaisi lukea jo tulleita. Jo lähetettyjä.

Kerron Ukolle nähneeni viestin, joka puhelimessa on parhaillaan avonaisena, enkä todella käsitä miksi Mimmin kanssa sovitaan uusia treffejä. Pyydän Ukkoa palaamaan omaan kotiinsa ja olemaan ottamatta minuun yhteyttä enää koskaan, muissa kuin lasten asioissa.

Ukko on hämillään, ei ollut tajunnut jäävänsä kiinni viestittelystä. Ei ollut ajatellut yhtään mitään. Pyytää että saisi jäädä, kertoo ettei tyttö merkannut koskaan mitään. En näe pointtia yhteiseloon, luottamuksen ollessa täysi nolla. Kerron sen Ukolle. Ukko kysyy, onko mitään tehtävissä. Eipä juuri, sillä vaikka tästä Mimmistä eroon pääsisi, tulisi aina uusia. Niitä on tullut koko kymmenvuotisen yhteiselomme ajan.

Ukko haluaa että lähetämme Mimmille yhdessä viestin, jossa tätä pyydetään olemaan ottamatta koskaan yhteyttä enää. Viestin, jossa kerrotaan Ukon palanneen perheensä luokse. Aivan sama. Ukko lukee viestin minulle ja lähettää sen Mimmille silmieni edessä. Mimmi ei vastaa mitään.

Yhteenpaluun tarkoitus on kuitenkin menetetty. Uudestaan aloittaminen, tyhjältä pöydältä. Uskoa siihen ei juuri ollutkaan, mutta toivoa oli. Se on kuitenkin nyt menetetty. Anoppi ei halua käsittää asiaa, yrittää ylipuhua samassa puheripulissa poikansa kanssa. "Lastenkin takia".. Anoppi huutaa pojalleen, että hylkää ennemmin tämän, kuin minut ja lapset, mikäli vastakkainasettelu valintaa näiden välillä vaatisi.

Lähdemme sovitulle mökkireissulle, jossa kuulen että siellä ollessaan on Ukko Mimmin löytänyt. Asuu siellä tuppukylässä ja on raahattu anoppini mökkiin pikaisille yöpanoille, jo viikkoa ennen kuin Ukko edes oli pois muuttanut perheensä luota. Sillä samaisella reissulla, jolta lähetettiin kalastuskuvia puhelimeeni kesäkuun lopussa.

Hajoan. Niin palasiksi, etten enää osaa kasata paloja takaisin. Nukun siis parhaillaan mökillä sängyssä, johon kakskymppinen on baarista kannettu, pienessä pinkissä minimekossaan. Etsin Mimmin facebookista ja oksennan. Suljen facebookin ja päätän, etten enää koskaan avaa tytön sivuja. Avaan kuitenkin. Itken ja oksennan lisää. Pyydän yhä Ukkoa muuttamaan pois. Ei suostu. Mimmi ei ollut minkään arvoinen, eikä merkannut mitään. Ei enää ikinä halua loukata tai satuttaa. "Ei enää ikinä..." Sanat, jotka on kuultu jo vähintään tuhat kertaa.

Puhelimeni soi. Äitini soittaa pienessä nousuhumalassa, kertoakseen kuinka isin kanssa ovat miettineet, kuinka ihanaa on, että saimme asiamme kuntoon. En pysty sanomaan yhtään mitään.

Haluaisin kuolla kokonaan pois. Lakata tuntemasta palaa kurkussani ja rintaani puristavaa kipua. Lakkaan syömästä. Koska ruoka ei maistu. Koska tunnen itseni lihavaksi. Koska kaksikymppisen langanlaiha kroppa, saa minut tuntemaan itseni rumaksi. Koska toivon että ihan laihana ja pienenä, en enää tunne kipua. Koska jos kuolisin nälkään, Ukko ehkä tajuaisi, kuinka paljon loukkasi.

Näemmä syömättä selviää päiviä. En tiedä koska aloitan syömisen uudestaan. Varmaan sitten kun syömisen ajatteleminen ei tuota ensimmäisenä ajatusta oksentamisesta.

Koskaan ei olisi pitänyt ottaa Ukkoa takaisin. Ei ikinä. Ukko on rikkonut minut niin sirpaleiksi, etten edes enää jaksa pyytää häntä muuttamaan pois. Siksikään, koska en enää halua itse nousta sängystä ylös. Hoitakoot lapset. Hoitakoot kodin. Minä makaan sängyssä, peiton alla ja toivon, että tuska häviää.

"Älä koske, käsillä joilla koskit toista. Älä edes katso, silmillä joista en valheita nähnyt. Kasvoilla, jotka täysin peruslukemilla tulit kalareissulta kotiin, tuntematta edes pientä pistosta omassatunnossa. Älä sano mitään, sillä valheita on jo ollut ihan liikaa. Sanojen merkitys hävinnyt. Valheen ja totuuden ero hälventynyyt jo liian kauan sitten.