Luottamuspula

"Liekki on sammunut, se joskus paloi roihuten. Kuinka niin polttavasta, tulee vain kädenlämpöinen?" laulaa Mariska ja Pahat Sudet. Laulu on nostanut ihokarvani pystyyn viimeiset kolme kuukautta. Useita sydäntäsärkeviä kyyneliä olen vuodattanut sanoja kuunnellessa.

Onko hiipunutta rakkautta sitten mahdollista elvyttää? Tässä vaiheessa, kymmenen yhteisen vuoden ja kolmen lapsen jälkeen. Kun on jo järjettömän kauan purtu hammasta yhteen. Itketty ja syyllistetty toinen toisiamme. Riivattu toisemme järjiltä ja riivattu vielä lisää. Ruoskittu toisiamme julmilla sanoilla.. Haluttu satuttaa mahdollisimman kovaa.

Erottu, muutettu, kalustettu uutta, kalustettu vanhaa. Lemmiskelty täällä ja lemmiskelty toisaalla.

Ukko on kuitenkin hivuttautunut hiljalleen takaisin ja vaikka hänellä uusi asunto onkin, on sieltä vanhaan kotiin jo raahattu telkkari, läppäri ja kassillinen vaatteita. Alettu puhua taas "sitten kun.." -alkuisia lauseita, jotka kohdistuvat tulevaan. Yhteiseen tulevaan.

Varovasti, pienin askelin, yritetty rakentaa uutta luottamusta. Varattu aika parisuhdeterapiaan, välttyäksemme samaiselta lopputulokselta uudestaan. Kuitenkaan en tiedä, milloin luottoa yhteiseen tulevaan löytyisi niin paljon, että uskaltaisin lapsien kanssa asiasta puhua. En halua heidän kokevan eroa enää uudestaan.

Mitä tulee makuuhuone-elämään, olin kaikki nämä vuodet elänyt uskossa, ettei meidän kahden toiveet siellä yksinkertaisesti kohtaa. Ei määrällisesti, eikä laadullisesti. Olimme rakentaneet väliimme jo niin vankan seinän, ettemme jaksaneet ehkä kumpikaan panostaa toisiimme tarpeeksi. On mahtavaa huomata, kuinka seksi oman miehen kanssa saa yht´äkkiä pään niin sekaisin, että ei malta nousta sängystä ylös. Tai missä sitä nyt sattuukin sillä kertaa touhuamaan...

Olemme puhuneet enemmän kuin koko kymmenen vuoden aikana yhteensä. Ja vaikka Ukko ei kertakaikkiaan ole tunteistaan lörpöttelevää tyyppiä, on hän ainakin kuunnellut varsin sujuvasti. Olemme herättäneet toisemme henkiin. Vaan kuinka pitkäksi aikaa?

Olen joutunut hiipimään myös peilin eteen ja toteamaan, että vaikka historiamme sisältää lukuisia kertoja, jolloin Ukko on kohdellut perhettään käsittämättömällä tavalla, löytyy vikaa ehdottomasti myös omasta käytöksestä. Näin kauan kesti nähdä oman ylpeyden yli.

Luulen että suurin merkittävä asia on ollut toisen arvostaminen. Olimme pitäneet toisiamme itsestäänselvyytenä liian pitkään. Ukko oli nähnyt minut vuositolkulla kotiäitinä, joka ei ihan aina jaksa edes vilkaista peiliin päivän aikana. Itse olin nähnyt vain Ukolle kasvaneen valtavan vatsan. Yllätyksenä tuli että Ukko kelpasi parikymppisellekin. Yllätys oli taattu Ukollekin kun kotiäiti käväisi kampaajalla, laihtui suruissaan 4 kiloa jo muutenkin ihan normaalimitoissa olevasta vartalosta. Osti uusia vaatteita ja lakkasi kynnet punaisiksi. Ukko joutui myös muutaman viikonlopun viettämään yksin lasten kanssa, joten kotiäidin roolin vähättely on kutistunut olemattomiin.

Eilen käväisimme kaupassa kahdestaan ja ajattelin ostaa meille yhdet saunasiiderit illaksi. Nuori myyjätär kysyi henkkareita ja päivitteli vielä ääneen, kuinka voi kolmekymppisetkin näemmä näyttää ihan alaikäisiltä. Joo, ei kannata vaihtaa parikymppiseen jos omakin menee vielä sen ikäisestä, teki mieleni katkerana Ukkelille motkottaa.
Vaikeita aikoja on edessä vamasti, mutta ehkä henkisen likapyykkikorin pohja on kohta esillä.

Entä päättyykö tarina onnellisesti? En tiedä. Mutta ainakin näen mieheni täysin uudessa valossa. Ihanaa huomata vihdoin hänenkin yrittävän täysillä. Myös lasten kanssa.

Epäluulo, pelko ja katkeruus vaivaavat. Toivon löytäväni näihin apua parisuhdeneuvojalta. Ehkä tämä on se hinta, joka perheeni oli pakko maksaa, pysyäksemme kokonaisena.