Tunteiden vuoristorata

Edellisen tekstin päätin muistaakseni kertomalla, etten ihan vielä ole valmis Ukon uuteen onneen. En ollut siihen valmis silloin, enkä ole siihen valmis vieläkään. Vaan kun ei meikäläisen mielipiteellä tässä vaiheessa elämää ole pienintäkään painoarvoa, ei sitä ollut tässäkään asiassa. Ei ollut korkealla kukaan kuullut rukouksiani. Niitä hiljaa itkun seasta ulistuja.

Saattoipa elämä näyttää tuolloin nurjan puolensa, vaan suoranainen suon pohja paiskautui vasten kasvoja siinä vaiheessa, kun törmäsin Ukkeliin kera uuden nuorikkonsa. Paino kirjaimilla nuorikko.. Ja saipa se ne terhakat tissit ja venymättömän vatsanahan. Mimmi oli 20-vuotias. Lähes 15 vuotta Ukkoa nuorempi. Kymmenen vuotta itseäni. Oksetti ja itketti.

Taivaan korkeuksissa oli sen verran höristelty korvia rukouksilleni, että ajoin ohi bussilla, en kävellen. Ja ennen kaikkea en autolla, koska olisin saattanut ajaa vahingossa rakastavaisten yli. Sitä on lukemattoman monta kertaa jo kuvitellut olevansa niin pohjalla, että jos pohjemmalle kaivautuu, saattaa löytää itsensä Kiinasta. Vaan ei. Pohja tuli vastaan tasan tässä. Ukko ja sen kainalossa puolet Ukkoa nuorempi Mimmi. Musta, pitkä tukka ja pieni, pyöreä takapuoli, jota koristi tuttu käsi. Työnnettynä Mimmin takataskuun. Hammasta purren kotiin, kera kolmen ihanimman. Hammasta purren, silmät sumussa iltapalat kolmelle ihanimmalle. Suukot ja korvaan kuiskatut rakkaudentunnustukset. 

Ja kun ne kolme ihaninta tuhisi sängyissään, käperryin peiton alle mytyksi ja toivoin, etten heräisi enää koskaan. Että hengitys vaan lakkaisi, enkä tuntisi enää mitään. Koskaan.

Viikonlopun lähestyessä, soitin Ukkelille varmistaakseni Mimmin tajunneen kalppia kotikoloonsa, ennen kuin lapseni Ukkelille kotiutuvat. Sillä jollen minä ole valmis Ukkelin uuteen kultaan, eivät sitä varmasti ole Ukkelin lapsetkaan. Varsinkaan kun uusi äitipuoliehdokas on kerryttänyt elämänkokemusta peräti kymmenkunta vuotta enemmän kuin vanhin lapsemme.

Ukko oli hiukan hämillään siitä että Mimmin läsnäolo oli tietooni tullut. Voi kunpa ei olisikaan tullut!!

Pistää miettimään, mikä on ylipäänsä todennäköisyys että pk-seudulla ajaa bussilla juuri tämän kaksikon ohi. 

Ukkeli kertoi takellellen, että Mimmi oli tullut kauempaa ja viihtynyt Ukkelin luona viikon. Lähtenyt jo kotiinsa, eikä liene tulossa takaisin enää koskaan, koska kyse oli ollut vain intiimistä kanssakäymisestä. Kiitos informaatiosta, osasin tämän päätellä itsekin.

Koska olo oli jo sitä luokkaa, että haaveilin taivaalla lentävän lentokoneen putoavan juuri omaan niskaani, alkoi oma pieni päänuppini hautoa pelastavaa suunnitelmaa. Oljenkortta johon epätoivoisesti takertua. Mutta mikä on pelastava suunnitelma, jos toivoo vaan maan nielisevan kitaansa? Että kokisi nopean ja kivuttoman kuoleman? 

Pelastava suunnitelmahan oli unohtaa kaikki. Haistattaa paskat koko maailmalle ja pilvien yllä mahdollisesti sijaitsevalle toisellekin maailmalle. Minä en rukoilisi enää koskaan. Ei niitä ollut tähänkään asti kukaan kuullut!

Lapset siis Ukkelille, itse laittautumaan. Baariin tyttöporukalla ja pää niin täyteen etten enää muistaisi omaa nimeänikään. Melko kypsää toimintaa! Valitettavasti meikäläisellä ei ole ollut omaan elämään aikaa suunnilleen yhdeksään vuoteen, joten en ole myöskään ehtinyt juuri harrastaa alkoholilla lutraamista. Sen huomasi viimeistään siinä kohti iltaa, kun oli juonut muutaman siiderin ja olin jo valmis unohtamaan koko maailman pahuuden. 

Onnihan oli myöden siinä vaiheessa, kun kyseiseen kuppilaan raahautui muualta suomesta tullut urheiluseura. Paistaa se aurinko perkele risukasaankin, hah! Valitsin omasta mielestäni sen komeimman ja aloitin intensiivisen silmäpelin. Todella intensiivisen! Sitä kesti ainakin 30 sekuntia. Siinä vaiheessa herrasmies säntäsi luokseni ja karkasimme leikisti rakastuneina kotiini. Molemmat tietäen, ettemme näkisi enää koskaan. Ainakaan tarkoituksella. Numeroita ei vaihdettaisi, eikä nimilläkään ollut juurikaan väliä. Ainut millä oli minulle merkitystä, oli se että Herra ei ole varattu. 

Viisi tuntia hikisenä toisiimme liimautuneina, vaikka luulin etten osaisi edes harrastaa seksiä kuin Ukkelin kanssa. Hyvinpä näytti sujuvan. 

Humalatilan laskiessa iski suunnaton morkkis. Herran joukkue jatkoi pelejä seuraavanakin päivänä, joten saattelin hänet ovelle heti yhteisestä aamusuihkusta suoriuduttuamme. Elämäni yksi intohimoisin viisituntinen oli takana ja sitä seurasi henkisen ja fyysisen krapulan siivittämä paha olo. Jälleen peiton alle kippuraan, rukoilemaan itkun sekaista ulinaa taivaaseen, jossa kukaan ei kuitenkaan kuule ja johon ei enää koskaan pitänyt rukoilla.

Useamman tunnin itkemisen jälkeen, puhelin soi. Ukko soitti ja kyseli oliko kuppilasta löytynyt yöseuraa. Oli löytynyt. Itkettiin yhdessä.  

Ukkeli tuli lasten kanssa meille yöksi ja maattiin sohvalla sylikkäin koko ilta. Tietäen ettemme siltikään voisi jatkaa matkaa yhdessä. Ettemme olisi yhdessä kuitenkaan onnellisia. 

Sillä hetkellä millään ei ollut mitään väliä. Maailma pysähtyi ympärillä ja kaksi heikkoa sielua kietoutui yhteen, ollakseen hetken yhdessä vahvempia. 

Koskaan ei pitäisi aliarvioida halauksen voimaa.