Vastuun pakoilua

Toisille ihmisille vastuun kantaminen omista teoista on vaikeaa. Seurauksia ei haluta, tai kyetä kestämään, joten niiltä ummistetaan silmät. Syytetään muita tai keksitään selityksiä. Tämän tyyppiset ihmiset myöntävät vain aniharvoin, jos koskaan, olevansa syyllisiä. Omaa napaa tuijottaessa ei tule edes ajatelleeksi, kuinka juostaan kaataen kaikki muut matkalla nurin. Tai ehkä tuleekin, muttei välitetä. Muiden hyvinvoinnin kustannuksella edetään intensiivisesti kohti omaa päämäärää. Tämä teksti voisi hyvin kertoa myös itsekkyydestä, tai moraalittomuudesta, mutta koska kyseessä on Siittiöukko ja tämän kyvyttömyys selviytyä omien lastensa normaalista arjesta, tarpeiden täyttämisestä ja kelpoisuudesta hoitaa virkaansa isänä, puhun vastuusta.

Muistan hyvin tuon syyspäivän, ollessani aivan liian nuori äidiksi, itsekin vielä ihan kakara, kun Ukko kertoi haluavansa suuren perheen. "Lapsia pitää olla paljon", sanoi hän. Kakaran naiiviudella kuvittelin että se tekisi sitten varmaan mieheni onnelliseksi ja tämä varmaankin alkaisi elää mukavaa perhe-elämää kanssani. Ostetaan Iittalan aaltovati ja olohuoneen lattialle karvamatto. Löhöillään ja syödään viinirypäleitä. Mietitään lapselle nimeä. Kerätään yhtenäistä astiastoa ja jouluksi punaiset verhot. 

Silmänräpäystä myöhemmin olin raskaana. Siittiöukko oli iloinen ja nautti kertoessaan sukulaisille tulevansa isäksi. Sitten olikin jo aika lähteä juhlistamaan isyyttä kuppilaan kavereiden kanssa. "Kyllä mä sitten kun asia vähän konkretisoituu..kasvaa maha ja silleen.." Maha ei ikinä kasvanut tarpeeksi suureksi, jotta se olisi ollut riittävä syy jäädä kotiin. 

Synnytys oli vaikea. Vauvan kokoarvio meni kätilöltä pahasti pieleen, eikä tämä ottanut kuuleviin korviinsa kertomuksiani sukumme ylisuurista vauvoista. No, eihän se arvio heittänytkään kun yhden kilon, paljonkos se nyt merkkaa.. Kakara synnyttämässä ensimmäistä lastaan, joka painoi lähes neljä ja puoli kiloa. Kakara ja kakaran vatsasta ulospyrkivä vauva voivat huonosti. Vauva kärsi hapenpuutteesta ja äiti menetti ensin verta ja sitten tajuntansa. Lopulta hoitajat tulivat pahoittelemaan koko synnytyksen kulkua, kätilö hävisi pieruna saharaan samalla sekunnilla kun vauva oli saatu ulos, eikä tullut enää ikinä takaisin.

Kolme kuukautta synnytyksestä, huomasin raskausoireet uudestaan ja raskaustesti näytti positiivista, taas. Johan sitä kaikki kaksi kertaa olikin erehdytty Ukon kanssa saman peiton alle. Neuvolatäti kieltäytyi tekemästä raskaustestiä verinäytteestä, koska "ethän sinä nyt voi olla taas raskaana, eihän imettäessä niin käy. Kyse on siitä että kropassasi on yhä hormooneja edellisestä raskaudesta". Oksensin ja heijasin toisella kädellä muutaman kuukauden ikäistä vauvaani yksin kotona. Mies teki arkisin pitkää työpäivää ja viikonloppuisin pitkää ryyppyreissua. "Edellisen raskauden hormoonit" kasvattivat pian valtavan vatsan ja tasan vuoden Ykkösen syntymästä, tuli maailmaan Kakkonen. 

Iittalan vadit, karvamatot, astiastot ja verhot on ostettu, viinirypäleet syöty. Yksin. Miehellä ei ole ollut osaa eikä arpaa koko prosessissa, jollei huomioda niitä muutamia minuutteja peiton alla aikanaan. Tyyppi on täysin immuuni lasten itkuille, pyynnöille tai toiveille. 

Viime viikonloppuna Ukon ryyppyreissu kesti neljä päivää. Maananti-iltana kello 20.50 kömpi hän kotiin. Ei ollut tarvetta pyydellä anteeksi tai pahoitella edes. Nukkumaan vaan ja aamulla töihin. 

Kerroin lapsille että isi muuttaa pois. Ykkönen oli surullinen, Kakkosen ilmekään ei värähtänyt. Tunteista puhuessani, sain Kakkoselta yksioikoisesti vastauksen "eihän isi ole tähän astikaan tehnyt mun kanssa mitään, eli mitä mulle tulisi ikävä?". Tyttö jatkoi leikkejään. Kuinka huono isä täytyy olla, jotta lapsellesi ei merkkaa tuon taivaallista, asutko edes saman katon alla? Vai eikö tyttö vielä ymmärrä asiaa? 

Siittiöukko ei ole tehnyt elettäkään löytääkseen itselleen asuntoa. Ottaa päähän. Valitettavasti tämäntyyppiset ihmiset eivät karta ainoastaan vastuuta, vaan myös kaikkea muutakin toimintaa, joka ei palvele heidän omia tarpeita ja haluja. 

Vastuuta voi kuitenkin pakoilla vain tiettyyn pisteeseen saakka. Sen jälkeen asia kääntyy pakoilijaa vastaan. 

Sohvasäkki on asunut kymmenen vuotta käyttämättä imuria, tiskikonetta, pyykkikonetta tai mitään muutakaan kodinkonetta. Hoitamatta lasten neuvoloita, lääkäreitä, syntymäpäiväjuhlia tai harrastuksia. Käymättä vanhempainilloissa tai taloyhtiönkokouksissa. Tekemättä kauppalistoja tai perheelle ruokaa. 

Elänyt kuin täysihoitolassa ja vedonnut raskaaseen työhön. Kyseessä ei kuitenkaan liene maailman ainut isä, joka käy isyytensä lisäksi vielä töissäkin. Kaikki kahdeksan tuntia päivässä, kaikkina viitenä päivänä viikossa. 

Vastuuta pakoon juossut tuurijuoppo on ymmärtämättään juossut pakoon myös lastensa kykyä kiintyä isäänsä. Lapset eivät kiinny aikuiseen jonka läsnäoloon ei pysty luottamaan. Ja joka fyysisesti läsnäollessaan, ei ole kuitenkaan henkisesti läsnä lapsille. 

Vastuuta pakoileva Siittiöukko havahtuu vielä jonain päivänä tähän todellisuuteen. Sinä päivänä on jo liian myöhäistä tämän perheen osalta. Lapsiin on vaikeaa luoda hyvää, luottamukseen perustuvaa suhdetta, jos sen on ensimmäisen kahdeksan elinvuoden aikana rikkonut äärettömän monta kertaa. 

Kyllä. Jonain päivänä Ukko ymmärtää menettäneensä paljon. Lasten ensimmäiset sanat, askeleet, hiihtokilpailut, joulujuhlaesitykset. 

Iltaisin korvaan kuiskatut sanat "rakastan sua tähtiin ja takas".