Viittä vaille valmis

Miltä nyt tuntuu?! Kun eropäätös on tehty, eikä enää tarvitsekaan miettiä että "mitä jos?". Kun on vihdoinkin lakannut miettimästä, olisiko pystynyt parempaan.

Kymmenen vuotta on pitkä aika elää huonossa suhteessa, mutta sen se näemmä vaati, jotta pääsin siihen missä nyt olen. Ymmärtääkseni, että en olisi kyennyt tekemään enempää suhteemme eteen. En myöskään olisi pystynyt tekemään päätöstä aikaisemmin. Vihdoinkin olen tullut tämän tien päähän.

Olen yrittänyt ja ollut yrittämättä, välittänyt, katsonut läpi sormien, unohtanut ja yrittänyt unohtaa. Antanut periksi ja antanut olla. Opetellut nielemään henkistä paskaa. Unohtanut miltä tuntuu välittää ja miltä tuntuu olla rakastettu. Oppinut itkemään hiljaa sisäänpäin. Lakannut uskomasta, lakannut toivomasta ja lakannut rakastamasta.

Siltä se tuntuu. Ettei tarvitse miettiä, vaan vastaus on itsestään selvä. Asian vakavuus on vihdoinkin madellut Siittiöukon pitkiä piuhojakin pitkin, tavoittaen kenties jo ensimmäisen aivolohkon. Ukko on alkanut selailla Oikotie.fi -sivustoa. Tottahan hänen täytyy ajoittain muistuttaa ääneen, kuinka kurja ja surkea elämä minua odottaa, ja rahatkin on loppu, joten saattaa olla ettei elatusmaksujakaan heru.. Reppanalle on iskenyt paniikki!

Olen saavuttanut pisteen, jossa sillä ei ole väliä. Joko Ukko oppii selviämään, tai sitten ei. Löytynee vankilasta tai haudasta jos ei opi. Vaan kun ei liikuta pätkääkään. Vahvasti aikuisikäinen mies elää harhassa, jossa on ok, että vapaa-aika vietetään vaikkapa moottoripyöräkerhoissa Maken ja Sipen kanssa kaljaa tissutellen. Kotiin tullaan syömään, jos Make ei kännitilaltaan kyennytkään grillaamaan tai sitten siinä vaiheessa kun pitää vaihtaa puhdasta vaatetta ylle. Lapsille ei edes pyritä leikkimään hyvää isää, vaan tiuskitaan ja uhotaan, koska meidän vikahan se on ettei ole nukuttu hyvin ja viinakin on loppu. Meillä ei ole lupaa kysyä, kuka on Jonna jolta on tullut kolme puhelua kello 05:00 aamuaikaa.

Elämä Sohvasäkin kanssa on opettanut, kuinka tullaan toimeen yksin. Kuinka yksin kykenee venymään uskomattomiin suorituksiin, kun ei muutakan vaihtoehtoa ole. Opettanut pärjäämään ilman apua tarjoavaa kättä ja opettanut kuinka valehdellaan hymysuin puolitutuille, että kaikki on hyvin.

On useitakin tilanteita, joissa olen huomannut tietoisesti miettiväni että tehty eropäätös oli ehdottoman oikea. Tänään oli niistä yksi. Kakkonen oli pukenut uuden mekkonsa ylleen ja odotti innosta pihisten oven edessä näyttääkseen asunsa isälleen, "katso isä, katso!" huutaa tyttö, ottaen muutaman tanssiaskeleen samalla.  Ukko vilkaisee, murahtaa jotain ja kääntyy lähteäkseen. Hetkeen en ole nähnyt yhtä pettynyttä ilmettä Kakkosen kasvoilla. Kyyneleet hyvin lähellä.

Matkalla rannalle kuuntelen lasten jutustelua takapenkillä. Suojatien yli kulkee isukki työntäen vaunuja, sylissään joitakin päiviä tai viikkoja vanha vauva. "Tuollaisen miehen minä otan, joka rakastaa lastaan niin paljon että vie sen kävelylle", sanoo Kakkonen haikeana. Ei se paljoa olisi vaatinut. Iltakävelyn. Liikaa vaadittu Siittiöukolta.

Alista, latista tai vittuile, kunhan teet sen mulle. Mä olen niin sitkeä, ettei mua yksi Sohvasäkki saa rikki. Sitkeys tulee meillä suvussa perintönä. Sen sijaan vittuilemalla lapsille, niittasit just viimeiset naulat tämän parisuhteen arkkuun.