maanantai 24. kesäkuuta 2013

Lähtölaskenta alkakoot!


Kirjaimellisesti! Sohvasäkki on löytänyt kodin. Allekirjoittanut vuokrasopimuksen, jota ei samaisen sopimuksen mukaan voi purkaa, kuin aikaisintaan 11 kuukauden kuluttua. Poissa on, alkaen 1.7.2013. Eli ensi maanantaina.


Miltä tuntuu nyt?

Pelottaa; pärjäänkö yksin?!

Vituttaa; paska saa istua terdellä koko kesän, kun minä vaihdan vaippoja ja kuuntelen "mä en siis voi syödä tätä, enkä tätä ja miksi meillä ei voi olla 365pv vuodessä pinaattilettuja" -sontaa.

Naurattaa; vihdoin mulla on mahdollisuus löytää oikea onni. Tosi pieni mahdollisuus (kuka helvetti lyöttäytyy kolmekymppisenä kolmen lapsen äidin kanssa yhteen?) mutta mahdollisuus kuitenkin.

Hymyilyttää; jatkossa iltaisin telkusta katsotaan just sitä mitä minä haluan, koska katson sitä ihan yksin (tässä vaiheessa ajatusta se ei enää hymyilytä, lähinnä säälittää..)

Kammottaa; kun on kymmenen vuotta harrastanut seksiä vain yhden ihmisen kanssa, ei voi olla varma osaako sitä enää jonkun muun kanssa. Jonain päivänä sekin on edessä. Toivottavasti.

Itkettää; miksi näin piti käydä?

Mietityttää; kun on hyvin, hyvin pitkään viettänyt ukon suvun kanssa ihan järjettömästi aikaa, muuttuuko se nyt? Ja jos muuttuu niin miten?

Hämmentää; voiko ero sujua näin helposti? Lapset ei edes suuremmin boikotoi eropäätöstäni. Sohvasäkin kanssa jutellaan asiasta suht hyvällä sykkeellä ja jaksan toivoa että tästä vielä selvitään ihan hyvissä väleissä.

Jännittää; kun ei ole kahdeksaan vuoteen ollut sijaa omalle elämälle, mitähän kaikkea jännittävää keksin lopun elämää joka toinen viikonloppu. Mulla on taas oma elämä!!! Mä voin mennä elokuviin!!! Tai vaikka kuppilaan, vaikkei se ehkä ole ihan mun juttu! Tai mistä mä tiedän kun ei oo aikoihin ollut asiaa niihin..?


Tässä tämän päivän tunnelmia. Melko positiivista. Ehkä liian positiivista, koska siskoni kysyi tänään: "Oletkohan ymmärtänyt vielä itse, mitä tässä on tapahtumassa? Aivosi ei ehkä ole vielä käsitelleet asiaa kunnolla". Kiitos tsemppauksesta. Sisko oli viettänyt sukuni kanssa juhannusta ja siellä porukalla oli asiaa pohdittu. Ilman mua, tietenkin.
Siellä, missä viikko sitten lapsiani kutsuttiin kammottavaksi taakaksi.

Mun suku on ihana. Olemme läheinen suku ja ymmärrän hyvin että heitä pelottaa. Ovat vain huolissaan minusta. Nyt olisi kuitenkin jonkinlainen positiivinen kannustus paikallaan, epäilyjen sijasta.

Tai hei, miten olis sellainen "Soitathan jos tarvitset apua jossain" tai "Tiedäthän että olemme aina tukenasi, etkä jää yksin"?
Noh, näitä asioita ei ehkä sitten ymmärrä kuin toinen eron läpikäynyt. Tämän jälkeen lienen itse sitten viisaampi ja osaan kenties suhtautua jonkun toisen eroilmoitukseen paremmin.

Mene ja tiedä, se jäänee nähtäväksi. Yritän kuitenkin pitää mahdollisimman positiivista asennetta yllä. Hittoako tässä auta alkaa vollottaa ja hakata päätä seinään.

Lienen jo niin pohjalla, että suunta on enää ylöspäin.





3 kommenttia:

  1. Hei taas!
    Mulla on sellainen tunne että ei se ero kolahda suhun yhtään tuon kovempaa. Meidän molempien tapauksessa sitä eroa on tehty jokaisena paskapäivänä jo monen vuoden ajan. Eniten asiaa on silti vieneet eteenpäin ne harvat hyvät hetket, jotka nekin omalla tavallaan on hyvästelty matkalla kohti eroa ja luopumista.

    En usko että sinunkaan kohdallasi ero missään tapauksessa olisi helppo. Ei, sen eteen on vain tehty pala palalta töitä vuosikaudet.

    Voi, noi sun tunteet ovat niin tuttuja mullekin. Tosin aluksi ajattelin ettei ikinä enää yhtään ukkoa lähellekään, mutta muutamassa kuukaudessa on mieli muuttunut ja tällä hetkellä fiilikset ovat aika samanlaisia sun kanssa. Ukko ei vain ota lapsia koskaan itselleen, ei edes lastenvalvojalle tekemänsä lupauksen jälkeen... Eli mun oma aika on todella minimissä. Pienin lapsi ei ole vielä kahta vuotta. Mutta täytyy sanoa että vuosikausiin tunnen itseni onnelliseksi, enkä suostu tuntemaan syyllisyyttä asiasta.

    Mullakin on aivan ihanat, läheiset sisarussuhteet. Mulle on jäänyt tunne että kaikki seisovat takanani koko tän eromatkan ajan ja siitä saa suunnattomasti voimaa. Antavat kuitenkin mun taistella omat taisteluni, ollen valmiina taustalla jos tarvitsen :)

    Tosin pari erokokemusta sisaruskatraassa jo on, ja viimeaikoina en ole mitään kulisseja liitossani pidellyt, eli tietävät että meidän on parempi ilman ukkoa.

    Tsemppiä sulle, mä aion seurata sun blogia tiiviisti, ja voidaan jakaa "kokemuksia" :)Pää pystyyn, sä olet vahva nainen!


    t: Peppi :) (nennu1979@nokiamail.com)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Peppi!

      Juuri tuolta musta tuntuu! Ja siskollenikin vastasin että tätä on vaan jo tehty niin hirvittävän pitkään.

      Mä en tiedä vielä miten noi isi-viikonloput tulee menemään, mutta toivon että suunnilleen "jokatoinen" -tyylillä mentäis. Ukkohan on ennenkin tehnyt noita usean päivän katoamistemppujaan, joten luottamus ei todellakaan ole ihan kohdillaan sen asian suhteen. Mutta sittenhän sen näkee.

      Sohvasäkki voi olla paska isä, mutta hänen puolustuksekseen sanottakoon ettei hänellä ole ollut lainkaan isä-mallia. Hän on kulkenut jokaisen ottamansa askeleen isyyden tiellä täysin oman isänsä perässä. Uskon että sisällään rakastaa lapsiaan ja tulee heitä ikävöimään.

      Lukiessa kirjoitustasi, tuli sellainen fiilis, että tarvitset enemmän omaa aikaa. Ymmärrän, ettei lapsikatrasta voi viedä jatkuvasti omien sukulaistenkaan luokse, olipa suku sitten kuinka tiivis ja ihana tahansa. Ehkä tunnet jonkun toisenkin samassa tilanteessa olevan?
      Minä olen hoitanut usein omien lasteni lisäksi vielä ystävienkin lapsia, jotta ovat saaneet omaa aikaa. Tälläisessä asiassa meidän yksinjääneiden äitien tulee tukea toisiamme, ihan konkreettisestikin! Loppujen lopuksi, kukaan muu ei meitä yhtä hyvin voi ymmärtää, kuin toinen saman kokenut.

      Munkaan nuorin ei ole vielä ihan kahta vuotta, en vain halunnut heti alkuun liian tarkkoja "määritelmiä" lapsistani antaa. Kolmonen täyttää kaksi syyskuussa.

      Kulissit on meidänkin suhteesta riisuttu jo aikapäiviä sitten. Kun kävi liian raskaaksi selitellä Ukon katoamisia. Mutta meidän suvussa on ollut lähes tabu, että joku oikeasti eroaa. Suhteissa on sinnitelty, osa enemmän onnellisina, osa vähemmän. Mutta vasta viime vuonna ensimmäinen pariskunta erosi, hekin jo lähes 60 -vuotiaita ja siten jo lapsettomia.

      Toivon, että olet oikeassa. Että tämän eron pohja on jo nähty. Helppoahan ei tule kuitenkaan olemaan, mutta en vain näe mitä tässä olisi enää menetettävääkään. Kun suhteessa ei ole mitään jäämisen arvoista, edes lapsien kannalta.

      Mahtavaa, että olen saanut jo ihan vakilukijankin murheitani tänne kommentoimaan! Lämmittää suuresti mieltä!

      Poista
  2. Jep. Oma aika olis ylellisyys jota mulla vain vähän on... Tosin ihan samalla lailla olen ollut vastuussa lapsista silloinkin kun asuin vielä "kotona". Tiedät varmasti mitä tarkoitan :)

    Ainoat kaksi asiaa mihin tarvitsisin yksinoloa ovat moottoripyöräily ja seksi. Molempiin tapahtumiin tuntuu aika ikävältä mennä viemään lapsia sukulaisten hoidettavaksi. "kattokaapa näitä, mun täytyy pitää äidin oma lootus-hetki" ja vaikka mun sisarukset kivoja ovatkin, parin kerran jälkeen tällaisissa "ei niin tärkeissä" ammahommissa oltuaan ne alkaa miettimään että olis pysyny ukkonsa kanssa niin tulis molemmat hommat hoidettua... ;)

    Eli toivon todella paljon että syksyllä harkinta-ajan jälkeen ja kunhan pesänjakaja alkaa oikeasti laittaa tavaraa jakoon, tajuaa ukko että hän on se joka menettää kun ei halua lapsiaan sinne. Eri asia on, haluaako lapset enää sitte sinne... Pienin ei halua edes ukon syliin enää vaan on ottanu muista "lähimiehistä" pikkurilliotteen... Surullista sinänsä.

    Mutta ehkä mä saisin sitten niitä omia hetkiä. Hassua kyllä, mulla ei olis kyllä yhtään hakusessa ajanviete silloin. Lukisin, joisin viiniä, saunoisin, neuloisin, katselisin elokuvia ja harrastaisin sitä seksiä :)

    Jos haluat kurkistaa mun kipunointiin ennen pienimmän syntymistä, voit lukea mun vanhaa blogia. Silloin vielä jaksoin yrittää...

    http://kotikonnussa.blogaaja.fi/http://kotikonnussa.blogaaja.fi/

    -Peppi

    VastaaPoista