Ihana mies, lapsia, oma koti.
Siinäpä kiteytettynä meikäläisen haaveet aikanaan. Ei toiveita eikä kunnianhimoa uravalintaan, kunhan nuo kolme haavetta..
Jep. Kymmentä elinvuotta, yhtä miestä, omaa kotia ja kolmea lasta rikkaampana huomaa eräänä päivänä tuon haavekuvan olleen niin suuri prioriteetti, ettei millään muulla ole ollut merkitystä. Uraa ei ole, eikä se edelleenkään ole "to do"-listan kärjessä. Siitä saatava palkka sen sijaan on.
Kohti haavetta on menty niin täysillä silmät ummessa, ettei edes alitajunnassa hädissään jyskyttävä STOP-huuto ole pysäyttänyt. Kymmenen vuotta miehen kanssa, joka on itseni vastakohta. Ja ei. Ne vastakohdat ei tosiaan vedä toisiaan puoleensa. Yhteistä tulevaisuutta ei ole.
Jokainen päivä matelee nenän edessä, kuin kastemato kuivalla asfaltilla, lasten arkea pyörittäessä. Ykkösellä on kiekkotreenit, Kakkosella voimistelu ja Kolmosella nenä tukossa. Itsellä -3kg koska on pakko puristaa muutama kilo, ikäänkuin taatakseni itselleni että kelpaisin jollekin vielä joskus. Voi helvetti! Ikäänkuin se nyt olis niistä kolmesta kilosta kiinni. Taitaa olla kolme jotain ihan muuta, paljon painavampaa pakkausta, jotka merkkaa vähän enemmän meikäläisen markkina-arvossa.
Tähän yhtälöön kun lisää miehen joka ei liikahdakkaan mukavasta nojatuolistaan, olipa kyseessä Ykkösen, Kakkosen taikka Kolmosen menot (tai vaikka tulivuori räjähtäisi naapurissa), voi lahjattomampikin päätellä kuka sitten liikahtaa.
Koti. Oma kotini. Etsitty aikanaan hartaudella, remontoitu rakkaudella, sisustettu omalla fiiliksellä. Valittu ensisijaisesti lasten tarpeita ajatellen. Mukava, pientalovaltainen, arvostettu alue. Koulut lähistöllä, luonto vieressä, kuitenkin lähellä kaikkia palveluita. Oma aidattu piha ja sauna. Koti. Sen tiesi heti kun sen näki. Ja heti ajattelin asuvani tässä ikuisesti. Paljompa tiesin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti