Olen aina kadehtinut naisia, jotka ovat tilanteessa kuin tilanteessa viimeisen päälle itsevarmoina. Asu juuri tapahtuman vaativalla tavalla valittuna. Asiaan on perehdytty. Ja ennen kaikkea nämä hermojani kiristävät tyypit ovat aina ja kaikkialla -ja aina ehdottomasti ajoissa!
Ennen olin vakuuttunut, että nämä henkilöt ovat kotiäitejä. Päivät pitkät leipovat leivoksia koulun myyjäisiin ja rakentavat piparkakkutaloja arpajaisvoitoiksi. Valitsevat asukokonaisuutta pitkään.
Sittemmin, jäätyäni kotiäidiksi, olen joutunut pohtimaan asiaa uudestaan. Vaikka järjestinkin koulun joulumyyjäiset leivoksineen, en edelleenkään koe olevani ajantasalla. En keskusteluissa, en viimeistellyissä asuissa. Tilasin Hesarin pysyäkseni ajan hermolla, mutten lue siitäkään kuin muutaman kiinnostavan jutun. Ja tietty kuolinilmoitukset, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu..
Asiaa mietittyäni, olen joutunut toteamaan, että mitä suuremmalla todennäköisyydellä näillä ylisuorittajilla ei ole myöskään yhtään enempää tunteja vuorokaudessa.
Ehkä olenkin aina ollut tällainen. Se joka menee sieltä missä aidassa on iso reikä. Kouluaikoina luin kokeisiin ja tein esitelmät aina viime tipassa. Ei siksi, että olisin ollut tarpeeksi fiksu ilmankin, vaan siksi etten yksinkertaisesti halunnut paneutua asiaan paremmin. Saatoin jopa luntata. Ei haitannut, ettei näillä menetelmillä jää päähän mitään. Ainut mikä merkitsi, oli että pääsi läpi.
Tässä vaiheessa lienee selvää, että opintourani tyssäsi lukion jälkeen. Eteenpäin jos olisi halunnut, olisi joutunut oikeasti tekemäänkin jotain.
Onhan toki hiton ärsyttävää, että joku soittaa tulevansa iltakahville ja joudun spurttaamaan nanosekunnissa kaiken sen minkä normaali ihminen tekisi ilman vieraitakin. Wc-pöntön ja lavuaarin pikapesu, wc-raikastimen vaihto, vanha onkin roikkunut paikallaan vasta kaksi viikkoa tyhjillään. Epämääräiset pyykkimytyt lattioilta ja tahmaiset sormenjäljet olohuoneen lasipöydästä. Lampun vaihto pikkueteiseen ja pystyynkuollut kukka roskikseen.
Ei kovin vaativia juttuja, mutten saanut niitä taaskaan tehtyä ennen kuin oli pakko.
Autokin tankataan aina vasta kun bensavalo palaa kirkkaanpunaisena ja auto on kulkenut pyhällä hengellä pari päivää. Elämä näillä metodeilla on rankkaa. Jatkuvaa stressiä ja pingottamista.
Yhden käden sormilla voi laskea ne kerrat, kun olen onnistunut suorittamaan jotain ajoissa, suunnitellusti ja, jos ei nyt aivan täydellisesti, niin ainakin loistavin arvosanoin. Olo on ollut uskomaton. Hyvä fiilis ja onnistumisen ilo korvaamassa paniikkia. Tuskahiki poissa. Näinkö normaalit ihmiset elävät joka päivä?
Joudun siis myöntämään, että peiliin on katsominen tässäkin asiassa.
Tänä keväänä olen päättänyt skarpata monessa. Parisuhteeni hautajaisten lisäksi olen päättänyt vihdoinkin hakeutua opintojen pariin. Ja tällä kertaa pääsykokeisiin lukeminen alkaa ajoissa, eli tänään. Tänään nimittäin julkaistaan pääsykoeaineisto. Yliopistoon tuskin vimeisen päivän lukemisella pääseekään. Lunttaamisesta puhuumattakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti