Anelevalla äänellä, koiranpentukatseella tehostettuna, kysyi Kakkonen matkatessamme jälleen kohti Ykkösen jääkiekkotreenejä. On meidän. Kolme kertaa viikossa meidän on pakko.
Avomies-sohvaperuna-jätesäkki kun viis veisaa muiden harrastuksista ja näin ollen niiden hoito on aina kuulunut minulle. Lisäksi niissä raahataan mukana kaikkia lapsia koska erinäisiin tekosyihin vedoten isukki ei voi viettää tuotakaan aikaa edes niiden kahden siittiöidensä tuotoksen kanssa, joilla ei ole vuorossa mitään treenejä.
Kakkosen voimistelu- ja tanssiharkkojen ajan saa Ykkönen viettää jo kotona aikaa yksinään, kännykän ja ihanien naapureiden turvin. Mutta Kakkonen ei omista vielä puhelinta eikä muutenkaan saa vielä jäädä yksin kotiin. Kolmonen on tyytynyt kohtaloonsa jo sinä syyskuisena aamuna kun ensiparkaisunsa päästi ja syntyi Kolmoseksi yhdenvanhemman pyörittämään perheeseen. Toistaiseksi ei osaa vastalauseita heitellä ilmaan vaan kulkee mukisematta mukana jäähallilta jumppasaliin ja tanssitunnille.
Joten kolme kertaa viikossa verhoudumme villasukkiin ja fleecepaitoihin, toppatakkeihin ja lapasiin kököttääksemme jäähallin reunalla.
Sanotaan että pakko on vain kuolla. Reklamaation paikka. Taas. Meikäläinen vastaa useita kertoja päivässä tilanteista joita ilman elämä olisi huomattavasti mukavampaa ja hengittäminen kivuttomampaa.
Koen lasteni jäävän jo paljosta paitsi saadessaan vain yhden vanhemman tueksi elämän poluille. En halua pöyristyttävän (rehellisesti, siis aivan käsittämättömän!) väärän isävalintani lisäksi viedä heiltä mahdollisuutta muihin lapsuuden iloihin. Lapsella täytyy olla mahdollisuus harrastaa, kokea ja kokeilla, onnistua ja epäonnistua. Samalla toivon juurruttavani liikunnan osaksi lasteni arkea ja tulevaisuutta, huolimatta siitä tosiasiasta että noin 50 % heidän geeniperimästään on peräisin tyypiltä joka on juurtunut sohvaan kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti