Liian helposti?

Sanotaan, että nykyään erotaan liian heppoisin perustein. Annetaan liian helposti periksi. Liian helposti periksi? Kuka on oikea henkilö arvioimaan toisten parisuhteen kannattavuutta?

Annoinko minä liian helposti periksi? Olisinko minä pystynyt vielä parantamaan jotain? Yrittämään lujemmin? Kymmenen vuotta henkistä alistamista, nöyryytystä, välinpitämättömyyttä, mutta periksi ei saisi antaa.

Vanhan ajan nutturapäiset Tyynetkin jaksoivat, vaikka ukko oli pellolla päivät ja ryyppäsi piharakennuksessa illat. Tyyneä ei halattu, eikä pussattu. Turpaansakin saattoi Tyyne saada, mutta Tyyne puri hammasta ja käänsi toisen posken.

Tyyne ei kaivanut esiin tietokonetta, valittanut Facebookissa naapurin Kyllikille huonoa kohtaloaan. Ei, Tyyne keräsi kasaan sen mitä omanarvontunteesta oli jäljellä ja raahautui kyläpäiville hymy kasvoillaan, myymään käsitöitä naapurin Kyllikin kanssa.

Nykyään erotaan, koska se on mahdollista. On mahdollista aloittaa alusta. Mahdollista lopettaa piina. Uskoa johonkin parempaan.

Onko se sitten huono asia? Rikkimenneitä perheitä, ikävää itkeviä lapsia.

Kymmenen vuotta, josta viimeiset viisi lasten takia. Hiljaa mieleen hiipinyt ajatus siitä, onko tämäkään niille lapsille oikein? Onko mahdollista, että lasteni onnea ajatellessani, ja omat tarpeeni samalla sivuuttaessani, saatoinkin tehdä heille karhunpalveluksen? Kaivoin kuoppaa pahaa-aavistamattomana.
Yhtenäistä perhettä tarjotessani, opetinkin lapsilleni kurjan parisuhdemallin ja pojalleni surkeat ohjeet isyyden tielle. Jollei kelvoton isyys tule suoraan geeniperimässä, on se taattua joka tapauksessa, mikäli se on ainut poikani oppima tapa olla isä.

On lopulta lastenkin etu nähdä, ettei tämä ole ainut tapa elää. Että on olemassa perheitä, jotka käpertyvät yhdessä sohvalle. Vanhempia, jotka hymyilevät toisilleen, koskettavat, huolehtivat.
Isiä, jotka osallistuvat arkeen.

Aikuisen, perheellisen miehen ei kuulu laittaa alkoholia ja kuppiloita perheensä edelle, piste.
Ei kuulu pelata perheen aamupuurorahoja pelikoneeseen, piste.

Ennenkaikkea, 2000-luvun naisen ei tarvitse ummistaa silmiään näin tapahtuessa, piste.
Täytyy nähdä pidemmälle. Lapset eivät ymmärrä ajattelevani heidän parastaan. Kyyneleet silmissä kysyvät "äiti, miksi?".

Jotta minun tytöistäni ei kasva tämän sukupolven Tyynejä, vaan he osaavat odottaa jotain parempaa.

Ja jotta minun pojastani ei kasva miestä, joka pystyy unohtamaan jotain niin tärkeää, kuin oman perheen arvo.